Herman Liikanen -näytelmä esitettiin Ristiinassa Liikasten sukuseura ry:n vuosikokouksessa kesällä 1995. Näytelömän ovat kirjoittaneen Ristiinan kotiseutuaktivistit Sylvi Hyyryläinen ja Katri Pulkkinen. Sitä on esitetty aiemmin Ristiinan kesäteatterissa.
ELÄMÄÄ PONNAN TORPASSA, heinäkuu 1845
1. Osa: Kirjoittanut Sylvi Hyyryläinen
Henkilöt: Anna-mummo, Mari 13 v., Herman 10 v., Otto Ville 8 v., Kalle 4 v. ja Iita 7 kk.
(Mari on paikkauspuuhissa, Otto Ville heiluttelee Iitaa puunoksaan sidotussa ”vivussa” ja lauleskelee. Ollaan torpan pihalla)
Otto Ville:
Ai tuuti lasta, kissa tuli vastaan
kissa se hyppäsi kiikun piälle
ja kiikutteli lasta.
(kitisee yhä ja Otto muuttaa nuottia)
Ii ii iitukka, pikkune vuavan piitukka
pistäppä silmäsi umpeen jo
lallati lollati lallati lo.
Hoi mummo, miä en sua Iitoo nukkumaa, tulokoo työ nukuttamaan!
(Mummo tulee heinänippu kainalossa, sirppi kädessä, puuskuttaa)
Mummo:
Huh ku tuo penkeree leikkuu iha syväntä puristaa! Hae Otto Ville miu vakkai nurkasta se känvärkpullo ja se nenäliinanyytti, missä on sokurnipiä.
(Menee Iitan luo)
Noi voitok kuitenkii, märkähä se o lapsrukka.
(Ottaa oksalta kuivan rievun.)
Laitetaa vähä kuivoo mekohelema ala. Äkkiä se kesäne tuul kuivattaa. Sillä lailla.
(Laulaa)
Tuuti, tuuti tuomen kukka
eipä tiiä mamma rukka
missä ne lapset lauleloovat
kirkon mäilä kiven piälä.
(Otto Ville tuo känvärkkiä, mummo ottaa sitä sokeripalassa, muikistaa suutaan, Herman tulee pihapiiriin heinätaakan kanssa.)
Mummo: Tässä teilekinn sokurnipit, ku otte nii ahkeria olleet. (Jakaa kaikille ja Otto jatkaa Iitan heilutusta, mummolla on muuta käpsehtimistä.)
Herman: Mummo! Suapkos kuninkaat ja keisarit syyvä sokuria nii paljo ku miel tekköö?
Mummo: Eiköhän suane. Ehä niiltä puutu mittää.
Herman: Miä ruppenkii sit keisariks tai kuninkaas.
Mummo: Vois pienempkii herra riittöö. Harva haudankaivaja pojasta o keisar tulna. No, sellaisissa iltapuhteije tarinoissa huastovat toisillensa sellastakkii.
Herman: Huastakoo meilekii niitä tarinoita!
Mummon: Sit talavela ku o pitkät pimiät puhteet.
Otto: (Lopettaa Iitan heiluttelun ja ottaa lapion.)
Miä ruppee hauvakaivajaks niiku isä.
Herman: Mummo! Onks muitakii kirjoja olemassa ku virs- ja evankeljumkirja ja aapiset ja katkismus ja piplia?
Mummo:Oha niitä vissii muitakii mut be o vierasta kieltä.
Herman: (Kokeilee samalla sirpin terävyyttä ja alkaa teroittaa)
Ehä se haittoo. Miähä ole jo lukena ruossi uapise, voisiha miä lukia ruossia muistakii kirjoista.
Mummo: No voi minu ihmettäi! Kylhä sie poikakulta lukia ossoot, mut kirjat o kalliita, milläs myö ne ostetaa. Ja siks toiseksee. Ehä sitä o aikoo lukiakkaa. Työtä o tehtävä niin paljo ku jaksaa. Sellaista se o torpavväi elämä. Vennäälä kuuluu oleva muaorjia. Kuha vua keisar pistä meitä sammaa souvii. – Vaikka kyl miä toisinnaa ole orjaks issei tuntena, ku oma torpa työt pit tehhä ja lapsei ol pieniä ja kartano pellole komennettii. Ja nytkii, ku issäis ei hauvakaivu takia piäsnä Raahelinna pellole, pit Kust-veljeis männä tekemää miehe päivöö. Mikäs mies tää o, viijetoista vanha, piekasvunekkii. Sit ku Kust-veljeis ottaa, renki pesti, ni siuha se o Hermanni, lähettävä päivätöihi.
Mari: Äithä o huastana, että jos sais Hermanni jotekii kouluu, ku se o aina noie kirjoi perrää. – Ilekiäisköhä se äit pyytöö Raahelinna rouvalta Hermannille kirjoo, kuha se seuraava kerra männöö sinne kankasta laittamaa. Ruassiskoha nu antoo. Tai miteköhä olis jos pyytäs Viiantloilta tai muilta herrasväiltä.
Herman: Voi jos äit sais yhö kirja…Mummo! Olks se Raahelinna kapteen siinä samassa sovassa, siinä, mikä ol sillo, ku Kust-settäi synty, ku Ruos ja Vennää tappel?
Mummo: Liehä se olna sekkii.
Herman: Huastakoo, Mummo, tuas, mite ne sille äksieras. Tai tulkoo iha näyttämää, minkälaista se ol.
Mummo: Ehä miä semmosta äksieruuta ossoo. Enkämiä oppina nii vieraita sanojakkaa. Kovala iänelä ne vua komens ja sotamiehet tek niiku komenettii.
Herman: No näyttäkööt nyt kummikii, vaikka sei nii hyväst mäniskää.
Otto Ville:Olks niilä pyssyt kans?
Mummon: Tokha niilä pyssyt ol.
Otto Ville:Miä ota tuosta kalikat pyssyks meile jokkaiselle. (Jakaa kalikat.)
Mummo: No ensistäikii. Niije pit olla iha suorassa rivissä. Tullooks meistä nyt riviä? Tule nyt Marikii ja ossoha se Kallekii.
Kalle: Ossoon miä.
Mummo: Kassokoo välilä kujale, ettei vua kukkaa tule ja niä tätä meijä äksieruuta. Miä komenna teitä tällä meija kielelä ja tehköö samala laila ku miä tien. – Nyt KIÄNNY! PYSSY OLALE! KÄVELE KOMIAST! (marssivat polvia korkealle nostaen) KIÄNNY! PYSSY ALAS! PAINU MUAHA! (Kaikki laskeutuvat maahan yhtä hitaasti kuin mummo) Tää ei nyt männä oikee. Tää pittää tehhä äkkiä. Tehköö työ tää äkkiä ja miä tie silläviisii ku miu polovei antaa periksi. Otetaa uuvestaa. No nyt. KIÄNNY! PYSSY OLALE! KÄVELE KOMIAST! KIÄNNY! PYSSY ALAS! MUAHA!
(Naapurin Vappu on tullut huomaamatta juuri kun ovat ”rähmällään” maassa.)
Vappu: Mitäs tää nyt on? Anna! Onks sulta järk lähtenä tyyte! Mitäs työ komeljanttootte?
Otto Ville:Myö ollaa olevinnaa sotamiehiä.
Vappu: Vai sota..Siunatkoo issene eleköökä virkkakoo sovasta mittää.
Mummo: (nolona) Pithä lapsraukole jottai lystiä pittöö. Ikävähä niillä o, ku aina vua näitä töitä ja äitise o melekei aina kylilä ja kartanoissa. Rouvat pyytää millo mittäi kästöitä kesäläkkii. Se Liena ku o siihe hommaa iha kouluva käynä.
Vappu: Nii! Koulunkäynee miniän sait, mut siuva en os tuommoseks hupsuks luulna. Tokko siä muistat es, mitä virressä sovasta sanotaa.
Mummo: Noo Vappu. Elä nyt ole tästä tietävinnäiskää . Ehä miä nyt monta kertoo jouva lapsii kans leikkimää, mutt ku ne nii kauniist pyys, että näyt’ sitä äksieruuta, ni tulin ruvenneeks. Muistaha miä sen virrenki ja lauletaa kohta. Sit miä tien tulta piisii. Muutama kahvpapu on nuapuri varale siästetty. Hörpätää yhössä. Tulokooha lapset, lauletaa se sovan ja rauha virs ja toivotaa ettei teijä tarvi sottoo ikänäne nähhä.
Tule rauha suloinen, pojes sota suruinen
Rauha tekee riemuiseks, sota saattaa suruiseks.
Kusa sota, veri siel. Musta hätä hädän pääll.
Murhe pelko puuttumus, tuska vaino vaivaistus.
Kiitos olkoon Jumalan rauhan edest laupian.
Joka sodat sovitti, rauhan meille toimitti.
Mummo: Ja nyt hommii. Otto Ville tuop mulle ohvia kalikoita, niilä tul lehahtaa vällee. Mari ja Hermanni, vieköö vettä vasikkahaa nurkale, Kalle suap kipittöö mukana kassomaa. Miä kaso Iitoo niikauva miä tupasalla ole.
Herman: No männää hommii. Vettä suahvii ja korento olale ja kävele komiast Mari. Kipitä Kalle perässä, ni et ehi puota kaivoo.
Vappu: (jo leppyneenä) Niihä ne o nöyriä lähtemää töihise nuo teijä lapset, sieltä se Otto Ville jo lennättää niitä kahvipuita. (pyörittää peukaloitaan)
Mummo: Nöyriähä ne. Ol tok hyvä ku tulit Vappu. Nii ol ku kirkossa keskelä arkpäivöö, ku yhössä veistattii. (Lähtee tupaa.)
KOULUUN LÄHTÖ syksy 1849
2. osa: kirjoittanut Sylvi Hyyryläinen
Henkilöt:Anna-mummo, Leena-äiti (41 v.), Herman (14 v.), Otto Ville (12 v.), Kalle (8 v.) ja Iita (4 v.)
Perhe täyttää Hermannin eväskonttia ja pyörii Hermannin ympärillä. Hermanni on puku päällä, mutta vielä paljain jaloin. Yoisten tohottaessa Herma itsekin on vähän levoton. Sukii tukkaansa ja peilailee pienen pienestä taskupeilistä.
Äiti: (Kääntelee Hermannia) No ei siun tarvi pukuvais hävetä. Kankaan kuvoin ihan parrauven mukkaa, eikä tässä o muutekaa moittimista.
Kalle: Suanks miäkii noi komiat vuatteet sit ku miä lähe kouluu?
Otto Ville: Kuha ens nii pitkäle piäset. Tietyst äit yrittää tehhä kouluherrasta hera näköse. Mutt miä en nii paljo kirjosta välitä, että kommei vuattei takia kouluu lähtisi. Sais se äit kuitekii kutova kerra mulle uuven nutu. Aina mulle jiäp Hermanni tähteet.
Hermanni: Oha miäkii pitänä Kustaa vanhoja nii kauva ku siltä pieniks jäi. Nyt ku se taukos kasvamasta, se hajottaa housuse ise.
Äiti: Kyllä se tulloo vielä uus nuttu Otto Villellekkii, jos ei enne, ni sit ku ripile piäset.
Mummo: Enneku niin pitkäle piäset ni katkismus o opittava.
Ojentaa Hermannille villasukat. Hermanni alkaa vetää sukkia ja kenkiä jalkaansa,
Otto Ville: Sithä miä o melekei nutu liepeessä kii. Mummoha o takona miu piähäi jo puolet katkismuksesta. S ku ei luppoo ottoo sitä häpiätä, että Ponna Liikase pjat ei osois kyläluvuissa läksyjää.
Äiti: Mutt Herman, Muistat siä nyt ne numerot ruotsiks?
Herman: Et två tre fyra fem sex sju åtta nio tio elva tolv…
Äiti: Riittää, riittää. Kylhä siä ossoot luvunlaskua muutekii jo aika laila. Kyl miä ole melkei varma, että kyl ne siut kouluu ottaa. Issäis essii sulle sieltä sit kortteri. Oha sielä joitai kankasniemeläisiä, jotka miut tuntoo ja isälläiskii o tiältä muuttaneita tunnettuja. Oha sielä lasmestar Himane, jolla o paljo huoneita, jos vaikka piäsisit sen kisällöije kans kortteeria.
Mummo: Kun nyt olis kunnon miehiä, ettet pahole tavole opi.
Äiti: Paremp olis piästä johokii perreesee, jos vaikka antasvat toisinaa kupillise kualia tai papurokkoo. Jos semmose saisit sit tie jottai hommoo niile ruokais ettee.
Otto Ville: Tai ruppee opettammaa pienempiiäis. Senhä siä ossoot. Miä sen tiijän.
Mummo: Tottakii. Piä korvais auk. Jos kuulet että jokkuu kaipailoo lapsillese aapise opettajjoo ja luvulaskuakkii siä ossoot, ni mäne tarjole. Suat vaikka koko ylöspijo.
Herman: Olks teilä äit kottii ikävä, sillo ku työ olitte sielä Närpiön koulussa?
Äiti: Olha mulla alussa ikävä, mut miä en piäsnkää välilä liio kotona käymää ku matka ol nii hirviä pitkä. Siä suat tulla kottii lauvantaina. Kevythä seo tyhjä eväskontti kantoo.Jos sitä isäis tai Kust-veljeis suntakiltana suatteloo, jos ei hevosella ni ainakii puoleematkaa kantaavat eväskonttia.
Mummo: Käy kassomassa puotiloije luona, jos näkkyy tään puole hevosia, jos saisit vähä kottii päi kyytiä.
Äiti: Ja muista olla sielä kohtelias ja ole rehellinen ja muista sinä pittöö pienempiis puolta.
Otto Ville: Eläkä rupia ylöpiäs!
Kalle: Ja muista sit huastoo minkälaista o oikiassa koulussa.
Herman: Ehä miä suuvuoroa ensikää ku kaik neuvoo ja opettaa miuva yhtäaikoo. Mutt isälä näkkyy olevankii jo hevone valjaissa. Lie lähettävä. Sanokoo Marile ja Kustile terveisiä. Ja pie Iita siskoi, elä unneuta Hermannia. Ja hyväst kaikille.
(Hermanni halaa iitaa ja koko joukko lähtee Hermannia saattelemaan, mummo ja äiti itkeskelevät.)
REPUT VENÄJÄNKIELESSÄ 1854
3.osa Kirjoittanut Katri Pulkkinen, 1991
Henkilöt:
Hermanni Liikanen, Laguksen opinahjon opiskelija
Karolina ja Riikka, kortteripaikan tyttäriä
Robert Natulin ja Jussi Parkkinen, opiskelutovereita Mikkelistä
Näyttämönä on Hermanni Liikasen kortteeripaikan piha Helsingissä. Talon tyttäret ovat lähdössä kaupalle. Thomas Morley ”Elomme päivät” kuuluu kadulta ylioppilaitten laulamana.
Riikka: Kuule Karolina, tänään on Hermannin ylioppilasjuhla.
Karolina: Hyvä kun muistutit. Tekisi mieleni onnitella häntä. Olisimmepa vähän rikkaampia.
Riikka: Vaikka sen verran että pieni muistoesine saataisiin. Mikä olisi sopiva?
Karolina: Vaikka paperiveitsi. Kun Hermannista tulee virkamies, hän ottaa postia vastaan ja availee kirjeitä ja anomuksia…
Riikka: …ja joka kerta käyttäessään sitä hän muistaa meitä…
Karolina: Niin…se olisi ihanaa. Kyllä äiti suostuu. Katsotaanpa paljonko nyt on kukkarossa. (Istuvat laskemaan rahoja)
(Ylioppilaitten laulua kuuluu kadulta. Hermanni tulee ja etsii sopivan pensaan, jonka juurelle työntää venäjän kirjansa)
Karolina: Hermanni, mitä te teette?
Hermanni: Eihän se Karolinalle kuulu.
Karolina: Suokaa anteeksi, Hermanni. Olen pahoillani. Kuvittelin teidän olevan toisten ylioppilaitten joukossa…
Hermanni: Niin tietysti. Tiedättekö, missä minun nyt pitäisi olla? Sontaa levittämässä kartanon pelloilla. Sitte torpparituvan pöyvvän alapiässä särpimässä silliä ja piimää.
Riikka: Nyt emme ymmärrä. Mitä toverinne ovat teille tehneet? Oletteko tapelleet?
Hermanni: Varjelkoon. Väliin kyllä venäläisten matruusien kanssa. Meidän joukossamme ei ole yhtään tappelupukaria. Vaan nyt olen teille ja kotiväellenne selityksen velkaa. Reputin venäjänkielessä.
Karolina: Selvisittähän muista, ymmärtääkseni loistavasti..ruotsi…latina..matematiikka…ja…ja
Hermanni: Ei ne auta. Kunpa en olisi koskaan aloittanutkaan… Olen lisäksi monelle velkaa. Mutta sen sanon, että äidillenne kyllä maksan kortteerista ja ylöspidosta. Minulla on ollut täällä hyvä asua.
Riikka: Voi Hermanni… Tiedämmehän me, että olette rehellinen ja… ja Nyt meidän täytyy mennä. äiti odottaa maitoa…
Karolina: Ja potaatitkin ovat lopussa.
Hermanni: Ei paista päivä Ponnan torpan pojalle. Ja niin kuin minä olen ahkeroinut, Toverini …siellä he…
Juhalallinen on ollut se toimitus. Pöydällä vihreä verka… kynttilä messinkijalassaan… Nimi kirjoitetaan, tietenkin pienessä kaamoksessa, sillä sen jälkeen et ole enää sama ihminen. Lyyra loistaa lakissa.
Tyhjä valkea paperi nimen jälkeen täytetään vuosikymmenien kuluessa ANSIOILLA: kruununvuoti, rovasti, tohtori, senaattori…
Minäkin olisin tehnyt jotakin, josta mainitaan:
– olisin avannut niiden silmät kansan tarpeille – murtanut mielen itsekkyyden – kuohuttanut sameata vettä ja avannut sille väyliä niin, että kaikki olisivat nähneet, kuulleet ja ymmärtäneet… Tämän jälkeen näen entisistä selvemmin, mikä olisi Suomen kansan pelastuksen tie.
(Kuuluu vihellys, kaksi – pari ylioppilasta tavoittaa Hermannin. Hän yrittää paeta)
Robert: Ei onnistu, Hermanni.
Hermanni: Mitä te minusta tahdotte?
Jussi: Tiedäthän sinä, että Laguksen ”leipomon ” jurrikat ovat aina pitäneet toistensa puolta, kävi miten kävi..
Hermanni: Se on liikaa vaadittu minulta. Menkää vain te, te onnelliset.
Jussi: Kyllä nyt haluaisin puhua päähäsi järkeä. Masentumiseen sinulla ei ole mitään syytä. Voimme kaikki todistaa, miten yläkanttiin olet hallinnut ylioppilasleipomon muut aineet. Selviät taitavasti ruotsinkielellä, kirjoitat mitä kauneimmalla käsialalla…
Hermanni: …jolla ei ole mitään käyttöä…
Robert: Mistäs sen tiedät? Elämä on edessäsi…
Haluaisinpa nyt tietää, ymmärtääkö kukaan tässä kaupungissa ja Aleksanterin yliopistossa paremmin historian kulkua kuin Hermanni kreivin pitäjästä Ristiinasta.
Jussi: Ja meidän suomalaisen kansamme sydänääniä ei kukaan muu ymmärrä kuten sinä Hermanni.
Hermanni: Osaattepas te puhua. Melkein itken ja vajoan itsesäälin helmoihin.
Robert: Siitä me juuri haluamme sinua varjella. Odotapas kun mietin, mitä tekisit venäjän kielellä.
Jussi: Kaikki virkamiehethän sitä tarvitsevat…
Robert: No niin, valmistuisit tuomariksi. Sitten julistaisit tuomion, mutta yllätys: se kirjoitettaisiinkin ruotsiksi.
Jussi: Sekin on hullua oikeuden kannalta…
Hermanni: Monta, monta seikkaa oli, jotka tekivät venäjänkielen niin vastenmieliseksi. Slaavilainen hivutus on jo alkanut. Näyttää siltä, etten voikaan olla mukana torjumassa sitä.
Olen kysynyt itseltäni: Turhaanko olen syntynyt samana vuonna jolloin Elias Lönnrot toi ilmoille Suomen kansan hengen aarteet.
Robert: Niin, sinulta Herman, olemme oppineet ymmärtämään, että kieli, joka taipuu Kalevalan runouteen, on kyllin arvokas kansamme sivistyskieleksi.
Jussi: Jutenikin julistaa,
”Suomen kansa aivan kauan ravinnut on rakkahasti
omiakin oppineita pohjoisessa povessansa.
Robert:
Mutta miehet muukalaiset lihavina levossansa
oman onnen kalvehessa hylkäsivät kotokielen
valistuksen vahingoksi, häpiäksi kansakunnan.”
Hermanni: Tilatonta väkeä on paljon. Ei heillä kotikontua, ei pysyväistä majaa. Heidän puolestaan olisin halunnut ponnistella. Vaan virkamiehen urani on tukossa. Menkää te ja joutukaa. Juokaa punssit Suomelle ja tulevaisuudelle.
Jussi: Mutta onko tulevaisuutta? Meilläkään?
Robert: Rannikoillamme hyrrää brittilaivat. Jos Krimillä Sevastop antautui, kuinka käy Viaporille, sanokaas pojat?
Hermanni: Sama seikka huolettaa minuakin. Mutta eivätpäs päässeet Tammisaaressa maihin. Siitä pitivät Ramseyn pojat huolen.
Jussi: On kierrellyt huhuja, että suomalaisista kootaan ruotuväkipataljoonia.
Hermanni: Nytpä keksin. Riittäisiköhän Venäjän taitoni sotilaan ammattiin?
Robert: Voi veikkonen, voit päästä heti aliupseeriksi.
Hermanni: Siinä tapauksessa lähden ja juon maljat seurassanne. Kokoan vaan ensin venäjänkirjani pensaikosta.
Pojat: Sillä lailla
Pojat: laulavat (kirj. Isak Lindberg, sävel. ”Armon mekin ansaitsemme…”
”Suomen poika miekallansa tappelee kuin puoletoin,
tuima on hän kedollansa, luonnoltansa pelvotoin.
Aura, lapio jäädä saapi, taisteluun hän kiiruhtaapi.”
HERMANNIN 60-VUOTISPÄIVÄ 13.5.1895
4.osa Kirjoittanut Katri Pulkkinen
Henkilöt:
Herman Liikanen 60-vuotispäivänään 13.5.1895
Otto Marttinen 13-vuotias Ida-sisaren poika
Helena Marttinen 7-vuotias Ida sisaren tytär
Hevosmies Brahelinnasta
(Herman, Otto ja Helena tulevat kolmisin.)
Hermanni: Olittepas te, Otto ja Helena, kilttejä, kun tulitte eno Hermannia katsomaan.
Otto: No ku äit sano että harvo työ tiällä Ristiinassa olette.
Helena: Kylläpäs enolla on koria puku. Mistäs se on ostettu?
Hermanni: Tämä on tanskalainen sotilaspuku. Minulla on toinenkin säilynyt siltä ajalta, kun taistelin Italiassa kenraali Garibaldin johdolla unkarilaisessa legioonassa.
Otto: Huastasko eno jottain Italiasta?
Hermanni: Se on kaunis lämmin maa sinisen välimeren sylissä. Siellä vuorten rinteillä kypsyvät viinirypäleet. Niitä kuivataan ja myydään Suomeenkin. Minulla taitaa olla niitä … tässä pussissa. Miltäs ne maistuvat?
Lapset: Makeita ovat…hyviä kerrassaa…
Helena: Enolla on komia merkki, ihan ku kuninkaan risti…
Otto: Se on vissii kultoo…
Hermanni: Tämä on Tanskan korkein kunniamerkki, Dannebrogsmannin risti. Tätä ristiä on annettu hyvin harvoille sotilaille. Sain sen Tanskaan kuninkaan omasta kädestä ja istuin pöydässä hänen vierellään.
Otto: Minkätähen työ eno sen saitte?
Hermanni: Taistelin Tanskan puolella. He eivät halunneet luovuttaa viljelemäänsä maata Preussille. Silloin tapeltiin rajusti. Itse haavoituin ja jouduin lojumaan Sönderborgin kaupungin torilla muiden haavoittuneiden kanssa.
Otto: Mihinkäs se huava tul?
Hermanni: Taistelin Tanskan puolella. He eivät halunneet luovuttaa viljelemäänsä maata Preussille. Silloin tapeltiin rajusti. Itse haavoituin ja jouduin lojumaan Sönderborgin kaupungin torilla muiden haavoittuneiden kanssa.
Otto: Mihinkäs se huava tul?
Hermanni: (nousee näyttämään) Luoti meni tuosta reidestä läpi. Se oli kauan, noin vuoden kipeänä. Se sotamies, joka minua auttoi, kaatui itse.
Helena: Kompastuko se?
Hermanni: Ei, vaan taistelussa kaatuminen merkitsi kuolemista. Sota on sellaista.
Helena: Minä en haluva sottoo. Lumsovassakkii pojat heittelöö jäisillä lumipalloilla.
Otto: Sinä olettii tyttö. Pojat kyllä haluvaa sotija.
Hermanni: Turhan takia ei kyllä pitäisi. Silloin vain kun pitää puolustaa jotain arvokasta: Uskoa, vappautta ja isänmaata. Rauhan työ on tärkeätä. Se antaa leipää ja toimeentuloa.
Otto: Mutta minkätähe eno läks niin kauvas sotimaa?
Hermanni: Minä oli silloin nuori ja seikkailunhaluinen. Tahdoin lisäksi auttaa ahdingossa olevia kansoja, halusin niille oikeutta. Oma kansani, suomalaiset nukkuivat vielä silloin. Heitä piti herätellä ja rohkaista. Kova taistelu on vielä käymättä, mutta se käydään. Itse olen silloin kyvytön sotimaan. Mutta sinä Otto tai sinun poikasi ovat niiden joukossa, jotka lunastavat Suomelle vapauden.
Minä uskon runoilijan suureen näkyyn ”Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa”:
Otto: Sehän on ”Maamme”-laulussa.
Hermanni: Toivottavasti se on kohta kaikkien sydämissä. Kun ”Maamme”-laulu ensi kerran toukokuun 13. päivänä 1848 laulettiin, se oli syntymäni vuosipäivä aivan kuten nytkin.
Helena: Hermanni-eno, pankeepas silemänne umpeen..
Hermanni: Mitäs nyt, onkos sinulla jotain kujeita? (Saa seppeleen päähänsä.) Voi sinä minun runottareni. Saat lisää rusinoita. Otto myös.
Kuvaelman väki piirittää Hermannin laulaen onnittelulaulua: (Sävel: ”Nyt tuulet nuo viestin jo toivat..”)
Nyt Hermanni onnea sulle me tulimme toivottamaan.
Sä olethan tärkeä mulle, siks’ onnea, onnea vaan.
Monta vuotta terveenä reippaana elää saat.
Sata vuotta saa Suomi ja syntymämaa.
Suku tuo lahjoa: shaalin, villasukat, kintaat, töppöset….
Hevosmies Brahelinnasta: Hyvää päivää, Hermanni Liikanen. Minä sain kunnian lähteää noutamaan teitä. Brahelinnassa on valtioneuvoksen käskystä valmistettu pitoja teidän syntymäpäivänne kunniaksi.
Hermanni: Tämäpä yllätys…Kiitoksia (kumartaa syvään) kiitos, kiitos. Ja hevonenkin on koristettu, en tahdo uskoa silmiäni. (Nousee kyytiin)
Hevosmies: Päivällinen on tarkoitettu kaikille Liikasille. Tervetuloa..
(Kiitokset)
(Väki saattaa ajoneuvoja ja laulaa onnittelulaulua.)
LOPPU
Kuvia esityksestä tallentanut @liikanen-pirkko.
