Herman Liikasen Suomi – ja Eurooppa

Kirjoitus perustuu esitelmään seminaarissa ”Herman Liikanen 1835–1926”, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 13.4.2026.

Kun ryhdyin suunnittelemaan esitelmääni, valitsin sille alustavaksi otsikoksi ”Herman Liikasen Suomi”. Herman Liikasen poikkeuksellinen elämänkaari eteläsavolaisen vähävaraisen haudankaivajan pojasta vapaaehtoistaistelijaksi ensin Italian yhdistymistaisteluun ja sitten Tanskan joukkoihin Preussia vastaan Toisessa Schleswigin sodassa 1860-luvulla herätti kysymyksen siitä, mikä oli se laajempi historiallinen konteksti, jossa tällaiset valinnat ja toiminta näyttäytyivät mahdollisina ja mielekkäinä?

Varsin itsestäänselvänä taustana Herman Liikasen elämälle olivat fennomaanisen suomalaisuusliikkeen nousu sekä suomalaiskansallisen identiteetin rakentaminen sen jälkeen, kun Suomen suuriruhtinaskunta oli vuonna 1809 erotettu Ruotsin valtakunnan yhteydestä ja liitetty Venäjän keisarikuntaan. Juuri Liikasen aikuisiän kynnyksellä kulttuuriseen ja kielellis-kirjalliseen kansakunta-ajatteluun alkoi Suomessa yhdistyä yhä vahvemmin sekä poliittisen nationalismin että sosiaaliradikalismin piirteitä. Kysymys suomenkielisen väestön oikeuksista yhdistyi sääty-yhteiskunnan murentumiseen, minkä myötä alamaisista tuli vähitellen kansalaisia, ja samalla suhde Venäjän keisarikuntaan problematisoitui.

Kun perehdyin paremmin Herman Liikasen vaiheisiin, kävi kuitenkin nopeasti ilmi, että otsikkoon oli nostettava Suomen rinnalle Eurooppa. Etenkin 1800-luvun jälkipuolta on luonnehdittu modernin globalisaation ensimmäiseksi aalloksi, joka kesti ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Teknologinen kehitys ja liikenneyhteyksien parantuminen mahdollistivat muun muassa uudella tavalla integroituneiden maailmanmarkkinoiden syntymisen, suurvaltojen taloudellisen imperialismin laajentumisen sekä kansainvälisen muuttoliikkeen valtavan kasvun.

Tältä pohjalta kumpusi koko 1800-luvulle ja samalla myös Herman Liikasen vapaustaistelijan toiminnalle ominainen kaksinaisuus: 1800-luku oli ylirajaisten ja maailmanlaajuisten verkostojen ja yhteyksien kasvun ja laajentumisen aikakautta, mutta samalla moderni nationalismi laajeni globaaliksi ilmiöksi, ja haave omasta kansallisvaltiosta haastoi monikansalliset imperiumit niin Euroopassa kuin sen siirtomaissakin.

Tätä kehitystä on kutsuttu toisinaan ”olympiakilpailumalliksi”, jossa kansallisesta tasosta tuli kansainvälisen vuorovaikutuksen perusyksikkö, kuten jo sana ”kansain-välinen”, inter-national, ”kansallisuuksien välinen”, itsessään osoittaa. Tällaista kaksinaisuutta ilmensivät muun muassa 1800-luvulla perustetut kansainväliset tieteelliset konferenssit, urheilukilpailut ja maailmannäyttelyt. Niissä kansallisia saavutuksia arvioitiin kansainvälisten kriteerien ja vaatimustason mukaan, mutta samalla kansainvälistä tunnustusta tavoiteltiin kansallisen maineen ja kansakunnan oman identiteetin vahvistamiseksi. Menestys ulkomailla toi mukanaan myös sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, jota yksittäiset ihmiset saattoivat hyödyntää tavoitellessaan kotimaassaan parempaa yhteiskunnallista asemaa.

Yhtenä tällaisena samanaikaisesti kansallisen ja kansainvälisen toiminnan kenttänä toimivat erilaiset aseelliset konfliktit, kansannousut ja sodat, joihin osallistui vapaaehtoisina taistelijoina myös muiden maiden kansalaisia. Vaikka vieraissa armeijoissa taistelleita sotilaita on ollut kautta aikojen, 1800-luvun kansakunta-aatteen, kansallismielisyyden, kansallisvaltioiden ja kansalaisuuden käsitteen nousun myötä ilmiö sai uudenlaisen merkityksen.

Kuten Kuopiossa 1800-luvun jälkipuolella ilmestynyt, maltillista fennomaanista sivistyspolitiikkaa ajanut sanomalehti Tapio vuonna 1865 (30.9.1865, no. 39) kirjoitti Herman Liikasen osallistumisesta Tanskan sotaan Preussia vastaan: ”kunnia niille, jotka isänmaatamme kunnioittaa, tapahtukoon se sitten koto- eli ulkomaalla!” Näin Liikasen aseellinen taistelu Tanskan kansallisvaltion puolesta kääntyi hänen suomalaisten maanmiestensä silmissä kunnianosoitukseksi Suomelle – ja kuten historioitsija Jussi Jalonen on todennut, vastaavasti Tanska vaikuttaa toimineen Herman Liikaselle maana, jota puolustaessaan hän samalla koki puolustavansa Suomea ja suomalaista kansakuntaa.

1800-luvun sodat, Euroopan maissa yleistynyt yleinen asevelvollisuus sekä toisaalta vapaaehtoinen ulkomailla taisteleminen eivät kuitenkaan ilmentäneet ainoastaan kansallisen ja kansainvälisen uudenlaista yhteenkietoutumista. Uudet käsitykset kansakunnasta ja kansainvälisyydestä vaikuttivat vahvasti myös 1800-luvulla eläneiden miesten identiteettiin ja uusiin tulkintoihin siitä, millaisia olivat ”oikea” miehisyys ja maskuliinisuus.

Sodankäynti on perinteisesti ollut merkittävä tekijä miesten arvovallan vahvistamisessa ja miehisen identiteetin rakentamisessa. Siten 1800-luvulla nationalistisesti päivitetty ja idealisoitu versio sotilaasta tarjosi yhden tavan, jolla miehet saattoivat osoittaa kuuluvansa kansakuntaan – ja päinvastoin: kansakuntaa ja kansallisvaltiota rakennettiin sotakuntoisten miesten varaan.

Kaikkein ilmeisin esimerkki kansakunnan, maskuliinisuuden ja sotilaallisuuden liitosta oli tietenkin mies, joka oli valmis uhraamaan itsensä puolustaakseen aseellisesti omaa isänmaataan. Herman Liikasen kaltainen ulkomailla sotinut vapaaehtoinen vapaustaistelija osoittaa kuitenkin, että sotilaallisen maskuliinisuuden, kansakuntaisuuden ja kansainvälisyyden suhde saattoi olla myös hienosyisempi ja moniulotteisempi.

Tässä esityksessäni sotilaallisen maskuliinisuuden, kansakuntaisuuden ja kansainvälisyyden suhde tarjoaa lähtökohdan, josta käsin teemme retken Herman Liikasen Suomeen ja myös Eurooppaan. Tarkoitukseni ei ole seuraavassa väittää, että kaikki esiin nostamani henkilöt ja julkiset keskustelut olisivat suoraan vaikuttaneet Herman Liikasen ajatteluun ja toimintaan. Sen sijaan tarkoitukseni on hahmotella ennen kaikkea niitä yleisiä taustaolosuhteita, aatteellista ilmapiiriä ja muuttuvia kulttuurisia merkityksiä, joiden myötä Italiassa ja Tanskassa taistelleesta Liikasesta saattoi tulla 1860-luvun Suomessa juhlittu vapaustaistelija ja isänmaallinen sankarihahmo.

***

Nousevan suomalaisuusliikkeen suhde sotilaalliseen maskuliinisuuteen oli 1800-luvun alkupuolella lähtökohtaisesti jännitteinen. Suomen suuriruhtinaskunta oli vuonna 1809 Venäjän miehittämä ja valloittama maa, jossa ruotsalaiset joukot olivat kärsineet huomattavia miestappioita. Suomen sodassa 1808–09 kuoli vähintään 20 000, mutta rohkeimpien arvioiden mukaan jopa 60 000 Ruotsin joukoissa taistellutta sotilasta, joista valtaosa tosin menehtyi epäonnistuneen huollon seurauksena levinneisiin sairauksiin ja kulkutauteihin.

Sodan päätyttyä Suomen alueen ylin upseeristo joko siirtyi Ruotsiin tai ryhtyi luomaan uutta uraa Venäjän armeijassa. Sotatoimiin osallistuneet rivisotilaat puolestaan palasivat torppiinsa ja tölleihinsä, ja heille opetettiin alamaisuutta ja uskollisuutta uutta hallitsijaa kohtaan.

1800-luvun alkupuolen Suomen virallinen kansallisuusaate keskittyi Wienin kongressin ja Pyhän Allianssin hengessä konservatiiviseen yhteiskuntarauhan ja järjestyksen turvaamiseen. Se oli ytimeltään vallankumouksen vastaista ja keisariuskollista, ja torjui kaiken sellaisen vapaudenhalun, joka sen silmissä vaikutti sokealta, uhmakkaalta tai suorastaan hulluksi tekevältä; vain verenvuodatukseen ja kyyneliin johtavalta jumalattomuudelta.

Tästä näkökulmasta Napoleon Bonaparte oli vaarallinen esimerkki Ranskan vallankumouksen tuhoisista tuotoksista, jotka olivat johtaneet uskonnonvastaisuuteen, sekasorron leviämiseen ympäri Eurooppaa ja silmittömään murhaamiseen. Suomen sota näyttäytyi tästä näkökulmasta lähinnä lyhyenä väliepisodina, jota ei haluttu korostaa liikaa suhteessa Venäjään. Virallista nationalismia edustaneen kaunopuheisuuden ja runouden professori Johan Gabriel Linsénin mukaan suomalaiset miehet olivat kyllä taistelleet urheasti, mutta väärin perustein, sillä he eivät tunteneet keisari Aleksanteri I:n jaloa mieltä.

Varovaista linjaa edusti myös Keisarillisen Aleksanterin yliopiston filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen tehtäväkenttäänsä kuului 1820-luvulta alkaen suuriruhtinaskunnan akateemisen nuorison kasvattaminen velvollisuudentuntoisiksi ja keisarikunnalle lojaaleiksi virkamiehiksi. Tengström rakensi suomalaisuutta rauhanomaisen toiminnan, työteliäisyyden ja kärsivällisyyden sekä kestävyyden ja uhrimielen perustalle. Kuten Tengström asian ilmaisi vuonna 1835, suomalaisella kansakunnalla ei ollut ”laulunaiheiksi mitään sotilaallisia, omien johtajien johdolla suoritettuja urotöitä”, joten ”itselleen se voitti vain hengenviljelyn voittoja” (Helsingfors Morgonbladet, no. 71–74, 1835). Siten todellista uhrimieltä ei Tengströmin mielestä edustanut kovaääninen mellastus vapauden, veljeyden tai tasa-arvon puolesta vaan se, että yksilö kykeni asettamaan yleisen edun oman etunsa yläpuolelle, ja tarkasteli Tengströmin sanoin ”pienintäkin virkatointa pyhänä velvollisuutena kansalaisia ja isänmaata kohtaan”. Ylipäätään Tengström oli sitä mieltä, että suomalaiselle kansanluonteelle oli ominaista jonkinlainen ”itämainen mystinen alistuvaisuus”. Kansakuntana suomalaiset olivat siten ”talonpoikaissäätyä verrattuna sivistyksen portailla korkeammalle sijoittuviin ylimyskansoihin”. Koska kansa ei voinut kiistää omaa perusluontoaan, oli kamppailu sitä vastaan hyödytöntä ja tuloksetonta.

***

Tämän virallisen kansallisuusaatteen varjossa eli kuitenkin myös toisenlaisia virtauksia, joita voisi luonnehtia vallankumous- ja soturiromantiikaksi. Nostettakoon tässä yhteydessä nimeltä esiin 1800-luvun alun suomalaisromantikoista tunnetuin eli runoilija, historioitsija ja sanomalehtimies Adolf Ivar Arwidsson, jonka myöhempi fennomaaninen liike ylensi Suomen kansalliseksi ”herättäjäksi”.

Kuten Arwidsson vuonna 1823 laatimassaan omaelämäkerrallisessa käsikirjoituksessaan ”Mina Lefnads-Händelser” (SKS:n Kirjallisuusarkisto, Sig. B 32) kertoo, hän ryhtyi jo lapsuudessaan lukemaan suurmiesten elämäkertoja, matkakertomuksia ja historiallisia kuvauksia. Etenkin kertomukset Ruotsin suurvalta-ajan sotajoukkojen taisteluista kiehtoivat hänen mieltään. Erilaisista suurmieselämäkerroista ja sotakuvauksista ammennetut myytit ja fantasiat tarjosivat hänelle voimakkaita samastumiskohteita, joihin hänen teini-ikäisenä todistamansa Suomen sodan kokemukset yhtyivät.

Vaikka modernin aikakauden keskeisenä mentaalisena muutoksena onkin usein pidetty aateliston ja sotureiden edustaman maskuliinisen kunniaetiikan kyseenalaistumista ja sen korvaamista keskiluokkaisilla järkevyyden, säästäväisyyden ja taloudellisuuden hyveillä, maskuliininen soturi-ihanne siis jatkoi elämäänsä tämän porvarillisen ”järkimiehen” ideaalin rinnalla.

Niinpä Arwidssonin kirjoituksissa toistuivat tiuhaan tahtiin adjektiivit ”jalo”, ”ylevä”, ”suuri” ja ”kaunis”, joihin yhdistyi niin ikään toistuva vaatimus itsen uhraamisesta yksityistä etua korkeampien, pyhitettyjen tarkoitusperien hyväksi. Tämä ei Arwidssonin tapauksessa merkinnyt tunnollista virkatyötä Suomen suuriruhtinaskunnan uuden hallintokoneiston rattaissa, vaan muun muassa keskiaikaisen ritariromantiikan ihailua, Venäjän-vastaisuutta ja intomielistä kannatusta Kreikan 1820-luvun vapaussodalle, jossa Kreikka pyrki itsenäistymään Osmanien valtakunnan alaisuudesta.

Ei olekaan sattumaa, että Arwidssonin oppositiohenkiseen ystäväpiiriin Turussa kuului muun muassa ikuinen ylioppilas August Maxilimian Myhrberg, joka Arwidssonin tavoin vastusti ”taantumusta”, Venäjää ja Pyhää Allianssia. Siinä missä Arwidsson ihaili etenkin Kaarle XII:ta, ”tuota Pohjoismaiden ylevää ja ihanaa sankari-ilmestystä”, oli Myhrberg puolestaan romanttisen intoutunut Napoleonin kaltaisista suurista sotapäälliköistä. 1800-luvun Euroopassa Napoleonin kannattajien ja vastustajien ympärille oli syntynyt kokonainen kirjallisuuden haara, jossa Napoleon näyttäytyi niin hyvässä kuin pahassakin suurmiehenä ja poikkeusyksilönä.

Myhrbergia itseään voi puolestaan pitää modernissa mielessä Suomen ensimmäisenä ulkomailla sotineena vapaustaistelijana, sillä hän osallistui 1820-luvulla ensin Espanjan monarkian-vastaiseen kansannousuun ja sitten Kreikan vapaussotaan sekä myöhemmin Puolan kapinoihin Venäjää vastaan. Kuten Pirkko Liikanen ja Nouri Mikko Werdi toteavat Herman Liikasen elämäkerrassa, ei ole varmaa, missä vaiheessa Herman Liikanen sai kuulla Myhrbergin vapaustaisteluista. Suomen lehdistössä Myhrbergin edesottamuksista ei kerrottu, sillä lehdistösensuuri oli tämänkaltaisten aiheiden osalta suhteellisen ankaraa, ja aivan erityisesti se oli sitä Euroopan niin sanotun ”hullun vuoden” 1848 jälkeen. Ainakin Suomen ruotsinkielisissä oppineissa piireissä sekä Myhrberg että niin ikään Ruotsiin emigroitunut Arwidsson olivat kuitenkin tunnettuja hahmoja, ja Suomen sanomalehdistä löytyvien matkustustietojen perusteella Myhrberg myös vieraili vanhassa kotimaassaan jo 1840-luvulla.

Yhteistä Myhrbergille ja Herman Liikaselle oli vapaustaisteluiden ohella kiinnostus Ranskan historiaan, Napoleoniin ja tämän sotamarsalkkoihin. Kun Liikanen oli vuonna 1853 syttyneen Krimin sodan aikana hankkiutunut armeijaan ja päässyt aliupseeriksi ensin Halikon komppaniaan ja sitten Kuopion pataljoonaan, jonka riveissä hän osallistui Haminan puolustukseen brittejä vastaan heinäkuussa 1855, hän entisen palvelustoverinsa kertomuksen mukaan (Helsingfors Tidningar, 23.1.1862, no. 18) jopa nimesi lähimmät asetoverinsa Napoleonin kenraalien nimillä. Lisäksi hän viihdytti sotilastovereitaan kertomalla ”tulisesti ja innokkaasti” laajoja jaksoja ranskalaishistorioitsija Adolphe Tiersin kirjoittamasta jättiteoksesta Histoire du Consulat et de l’Empire (1823–27) koskien Napoleon Bonaparten valtakuntaa ja elämänvaiheita.

***

Sotilaallinen maskuliinisuus oli 1840-luvulla alkanut saada Suomessa yleisemminkin lisää jalansijaa, kun Euroopan vallankumousaaltojen laineet löivät myös Suomen Suuriruhtinaskunnan rantoihin. Tottelevaisuus, uutteruus ja alistuminen vallitseviin olosuhteisiin eivät enää puhutelleet 1840-luvun nuorisoa. Niinpä maltillisen ja rauhanomaisen fennomanian puolestapuhuja Johan Jakob Tengström joutui huomaamaan, että kansallinen radikalismi nosti päätään jopa hänen omassa perheessään. Kuten Tengströmin 20-vuotias Robert-poika vuonna 1844 kirjoitti kirjeessään Johan Vilhelm Snellmanille, ”nuorison keskuudessa on kipinä leimahtanut ja sytyttänyt liekin – mutta missä me voisimme pyrkiä ilmaisemaan tällaista tunnetta”?

Yhden areenan sotaisamman suomalaisuuden rakentamiselle ja ilmaisemiselle tarjosi 1840-luvun puolivälissä käyty julkinen kiista Kalevalan runojen historiallisuudesta. Tässä kiistassa Robert Tengström esitti Kalevalan todistavan, että Suomen kansan esihistoriassa oli kaikkien sivistyskansojen tavoin ollut oma sotaisa sankariaikansa. Niinpä hän sanoi, että suomalaisten rauhallisesta ja mietiskelyyn taipuvaisesta kansanluonteesta löytyi tarvittaessa myös aktiivisuutta ja sotaisuutta, jota hän piti myönteisenä ominaisuutena ja suorastaan välttämättömänä ehtona oman kansallisvaltion rakentamiselle (Joukahainen, no. 2, 1846; Morgonbladet, no. 11, 1846). Samalla nuorempi Tengström oli mukana rakentamassa uudenlaista kansallista kertomusta, jonka mukaan Suomen kansa oli pohjimmiltaan soturikansaa. Näkemys enteili jo sitä Venäjän-vastaista, länsimielistä ja aktiivista oppositiopolitiikkaa, joka 1850-luvun lopulla repi syvän kuilun monien vanhemman polven fennomaanien ja liberaalin ruotsinkielisen sivistyneistön välille.

Osana militarisoituvaa kansallista itseidentiteettiä ja mieskuvaa 1840-luvulla alkoi kasvaa myös kiinnostus Suomen sodan veteraanien sotakokemuksia kohtaan. Kenties tunnetuin ilmentymä tästä kasvavasta kiinnostuksesta oli Johan Ludvig Runebergin kirjoittama Vänrikki Stoolin tarinat, jonka ensimmäinen osa ilmestyi sopivasti Suomen sodan syttymisen 40-vuotisjuhlan aikaan vuonna 1848. Teos otettiin vastaan suurella innostuksella, ja Suomen sodan veteraanien ympärille alkoi kehittyä suoranainen veteraanikultti.

Kuten liberaali sanomalehtimies August Schauman kirjoitti vuonna 1859 Papperslyktan-lehdessään (3.1.1859, no. 1), Suomen sotaan liittyvien surullisten tunteiden keskellä suomalaisia ilahdutti se, että ”meilläkin on vielä jäljellä osa samasta sankarijoukosta, ja että voimme nyt ainakin kiittää sitä, kunnioittaa sitä, vaalia sitä”. Veteraanien juhlintaa varjosti kuitenkin Schaumanin silmissä se, että moni näistä Suomen sodan sankareista vietti vanhuuden päiviään ankarassa köyhyydessä jopa niin sanottuina loisina, jotka vailla omaa kotia asuivat isäntätalon tuvan nurkassa, saunassa tai vastaavassa tilapäismajoituksessa. Niinpä Schauman vaati, että joka seurakuntaan ja kaupunkiin perustettaisiin veteraanien tukiyhdistyksiä, jotta nämä kunniavanhukset saisivat nauttia elämänsä ehtoona ”hellien ja lempeiden käsien jatkuvasta huolenpidosta”.

***

Maailman mittakaavassa 1800-luvun kuuluisin sankari-soturi oli italialainen vapaustaistelija Giuseppe Garibaldi – tai Jooseppi, kuten häntä suomalaislehdistössä tuttavallisemmin kutsuttiin (Oulun Wiikko-Sanomia 25.6.1859, no. 25). Italian yhdistymistä ja anti-katolista tasavaltalaisuutta ajaneeseen Nuori Italia -liikkeeseen kuulunut Garibaldi oli aloittanut poliittisen toimintansa 1830-luvulla. Saatuaan kuolemantuomion ja vietettyään vuosia maanpaossa Etelä-Amerikassa hän palasi Italiaan juuri sopivasti ”hullun vuoden” 1848 pyörteissä ryhtyen keräämään ympärilleen yhä kasvavaa vapaaehtoisten vapaustaistelijoiden joukkoa.

Garibaldia on toisinaan pidetty tutkimuskirjallisuudessa ensimmäisenä modernina poliittisena johtajana, joka oivalsi sanomalehdistön merkityksen sekä oman poliittisen agendansa että henkilökulttinsa edistämisessä. Tämä mediahuomio näkyi myös Suomen lehdistössä, jossa Garibaldia koskeva kirjoittelu vähitellen laajeni 1840-luvun satunnaisista ja lyhyistä maininnoista 1850-luvun lopun laajoihin henkilöesittelyihin.

Jälkimmäisessä tapauksessa asialla oli taas ensimmäisten joukossa August Schaumanin Papperslyktan (30.5.1859, no. 22), jossa ilmestyi toukokuussa 1859 elämäkerrallinen, peittelemättömän ihailevaan sävyyn kirjoitettu kuvaus Garibaldin siihenastisista elämänvaiheista ja saavutuksista. Oman huomionsa kirjoituksessa sai myös Garibaldin karismaattinen, miehekäs ulkomuoto, jota verrattiin muun muassa keskiaikaisiin ritareihin.

Kansainvälisessä lehdistössä kiertäneet kuvaukset Garibaldista saivat suorastaan myyttisiä ja yliluonnollisia ulottuvuuksia. Niinpä esimerkiksi itävaltalaiset väittivät Åbo Underrättelser -lehden (28.6.1859, no. 48) mukaan, että pistinten terät murtuivat Garibaldin rintaa vasten kuin kuiva ruoko ja luodit litistyivät hänen otsaansa vasten kuin taikinapallot. ”Häntä yksin pelätään enemmän kuin koko armeijaa. Hän myös näyttää pelottavalta, kun hän 500 vapaaehtoisen miehen ratsuväen kärjessä syöksyy kentän poikki karmiininpunaisessa manttelissaan ja leveälierisessä mustassa hatussaan, jota pelkät mustat höyhenet koristavat”, lehti kuvaili.

Kun Suomen sanomalehdissä samaan aikaan uutisoitiin, että aina vain enemmän vapaaehtoisia liittyi kaikkialta Euroopasta Garibaldin joukkoihin, ei enää vaikuta yhtä merkilliseltä, että sotilaselämään vetoa tuntenut, suuria sotapäälliköitä ja vapaustaistelijoita ihaillut Herman Liikanen intoutui lopulta lokakuussa 1861 lähtemään kohti Italiaa liittyäkseen Garibaldin joukkoihin. Keskeisenä motiivina lähtöön ei Liikasen kohdalla ollut niinkään Garibaldin poliittinen radikalismi tai antiklerikalismi – olkoonkin, että Liikanen vastusti ”paavilaisuutta” ja Italian yksinvaltaista hallitusta –, vaan hänelle tärkeintä näyttäisi olleen se, että Garibaldi taisteli urheasti pikkuvaltioiden vapauttamiseksi. Se ymmärrettävästi herätti intomielistä vastakaikua niissä Suomen suuriruhtinaskunnan nuorissa miehissä, joiden sydän sykki romanttisille soturi-ihanteille.

***

Kuten myös historioitsija Jussi Jalonen on tutkimuksessaan osoittanut, Suomen lehdistö ei aluksi ollut valmis myöntämään Herman Liikaselle vakavasti otettavan vapaustaistelijan statusta. Pikemminkin päinvastoin: kun Otawa-lehti joulukuussa 1861 (21.12.1861, no. 50) uutisoi Liikasen lähdöstä Italian vapautussotaan ja Garibaldin joukkoihin, sävyä voi pitää vähättelevänä ja jopa jossain määrin suorastaan pilkallisena. Otawan toimitus ei joko ollut tietoinen Liikasen aiemmasta sotakokemuksesta tai päätti ohittaa sen, sillä Liikasen väitettiin tuntevan sotilaselämää vain Napoleon Bonapartesta ja tämän sotilaista lukemiensa kirjojen pohjalta. ”Tämä alituinen sotilain seura oli vähitellen tehnyt hänet sotilaaksi, nimittäin ajatuksissaan”, Otawa kirjoitti. Lehden maalaamassa kuvassa Liikanen näyttäytyi kielitaidottomana haaveilijana, joka vain Garibaldin nimeä hokien oli kuin ihmeen kaupalla onnistunut matkustamaan halki Euroopan ja liittymään unkarilaisen kenraali István Türrin johtamaan unkarilaiseen legioonaan. Oli toki totta, ettei Liikanen ollut käynyt koulua kuin yhden vuoden Mikkelin ala-alkeiskoulussa. Sen lisäksi hän oli kuitenkin saanut yksityisopetusta valmistautuessaan ylioppilaskokeeseen. Vaikka hän keväällä 1854 lopulta olikin epäonnistunut ylioppilaskokeen suorittamisessa, mikään täysin oppimaton ummikko hän siis ei tosiasiassa ollut.

Myös Suometar-lehti (13.2.1864, no. 36) kertoi lukijoilleen, että Liikanen oli saapunut Italiaan liian myöhään. Siksi hän ei enää ehtinyt ottamaan osaa Garibaldin taisteluihin Sisiliassa ja Napolissa, vaan vietti aikaansa Türrin joukoissa lähinnä kahakoimalla paikallisten ryövärien kanssa. Kun Liikanen sitten lopulta sairastui Italiassa ja joutui palaamaan Suomeen kauppalaivan kyydissä ilman, että hän lainkaan tapasi itseään Garibaldia, tarinassa oli suorastaan tahattoman koomisen antisankaruuden aineksia. Vaatimattomista oloista lähtöisin ollut, suurelle yleisölle tuntematon Liikanen ei selvästikään ollut aluksi se hahmo, jolle hänen suomalaiset maanmiehensä olisivat olleet valmiita julkisesti antamaan esikuvallisen sotasankarin ja vapaustaistelijan aseman.

***

Kun tieto Liikasen lähdöstä Tanskaan vuonna 1864 sotimaan vapaaehtoisena Tanskan armeijan riveissä Preussin joukkoja vastaan alkoi levitä Suomen lehdistössä, uutisointia voi edelleen pitää joiltain osin sävyltään vähättelevänä. ”Näyttää kuin luulisi tuo Liikanen olevansa liikana kotomaassansa, kun jo toisen kerran omalla ehdollansa jätti maansa ja meni ulkomaalle sotaan”, kommentoi Tähti-lehti (24.3.1864, no. 12) Liikasen lähtöä maaliskuussa 1864. Mitään erityistä isänmaallisuutta tai miehekkyyttä Liikasen lähtöön ei julkisuudessa liitetty, vaan enemmänkin vaikuttaa siltä, että vähävaraisen suomalaismiehen päätöstä lähteä yleisen käsityksen mukaan omilla varoillaan ja kielitaidottomana sotimaan ulkomaille pidettiin ihmetystä herättävänä kuriositeettina.

Osaltaan hämmästystä saattoi lisätä se, että muista Pohjoismaista Tanskan puolelle lähteneet vapaaehtoiset kannattivat yleensä skandinavismia, jossa haaveiltiin Kalmarin Unionin hengessä uudesta yhteispohjoismaisesta valtioliitosta. Liikanen sen sijaan oli profiloitunut aatemaailmaltaan suomen kielen oikeuksia puolustaneeksi fennomaaniksi, joiden piirissä skandinavismin nähtiin yleisesti vaarantavan Suomen kansallisen kehityksen. Suhtautuminen Ruotsiin ja skandinavismiin oli tunnetusti rikkonut muun muassa Johan Vilhelm Snellmanin välit August Schaumanin kaltaisten ruotsinkielisten liberaalien kanssa 1850–60-lukujen vaihteessa peruuttamattomalla tavalla.

Kiinnostavaa kyllä, Herman Liikanen oli myös itse vuoden 1863 valtiopäivien yhteydessä puolustanut yleistä asevelvollisuutta ja sotaharjoituksia koko Suomen miespuoliselle nuorisolle Suomen sotaväessä niin, ettei Suomen varoja ja verta kuitenkaan tuhlattaisi Venäjän sotiin vierailla mailla (Päivätär 26.9.1863, no. 4). Samalla kun Liikanen siis katsoi vieraista sodista vapautumisen yhdeksi Suomen tärkeimmistä asioista, hän kuitenkin itse lähti vapaaehtoisesti taistelemaan Tanskan armeijaan.

Perimmäisenä motiivina Liikasen lähtöön voinee historioitsija Jussi Jalosen esittämän tulkinnan mukaisesti pitää sitä, että Liikasen mielessä pienen Tanskan sota paljon itseään suurempaa ja vahvempaa Preussia vastaan oli samalla taistelua pienen Suomen puolesta. Tapaus kuitenkin osoittaa, etteivät ihmiset aina jäsennä maailmaa aatehistoriallisten kategorioiden mukaisesti, vaan ylittävät erilaisten ideologioiden välisiä rajoja tarvittaessa hyvinkin joustavilla tavoilla.

***

Jos lehdistö oli Suomessa ollut alussa skeptisellä kannalla, Herman Liikasen vaiheita Tanskan-rintamalla seurattiin kasvavalla mielenkiinnolla. Myös Liikanen itse osallistui maineensa muokkaukseen lähettämällä lehdistölle sotakirjeitä, joissa hän kertoi taistelutapahtumista ja omasta osuudestaan niihin. Erityisen suuren palstatilan sai Liikasen huhtikuun 23. päivänä 1864 päiväämä kirje (Päivätär 7.5.1864, no. 19), jossa hän kuvasi Dybbølin linnoituksen lähes totaalista hävitystä, tanskalaisten joukkojen suuria miestappioita ja omaa vakavaa haavoittumistaan.

Osansa Liikasen kirjeissä sai myös Preussin armeijan sotilaiden häpeällinen käytös. Liikasen mukaan saksalaiset ryöstivät tanskalaisupseerien ruumiilta rahakukkarot, kellot, saappaat, takinnapit – joiltain jopa housutkin jalasta. ”Joka varastaa ruumiilta, se ei ole rehellinen sotamies; se on varas ja rosvo, jonka mielestä ryöstö on ainoa sodan tarkoitus”, Liikanen kirjoitti (Päivätär 7.5.1864, no. 19). Samalla hän teki rajanvetoa kunniallisen ja kunniattoman sodankäynnin ja sotilaallisuuden välille. Moraalisena ongelmana ei niinkään näyttäytynyt se, että Preussin armeijan tykistö oli tekniseltä tasoltaan huomattavasti Tanskaa edistyneemmällä tasolla ja aiheutti sen vuoksi massiivista joukkotuhoa ja inhimillistä kärsimystä Tanskan joukoissa. Elävien kuolema oli sodassa itsestäänselvyys, mutta vihollisen ruumiin epäkunnioittava kohtelu jotain sellaista, johon todellisen sotilaan ei Liikasen mielestä tullut alentua.

***

Jälkikäteen arvioiden näyttää siltä, että Herman Liikanen lunasti Suomen lehdistön silmissä ihailtavan sankarin ja vapaustaistelijan aseman ennen kaikkea sillä, että hän oli Tanskassa osallistunut varsinaisiin taisteluihin ja haavoittunut vakavasti. Lisää uskottavuutta toi se, että palkinnoksi urhoollisuudestaan Liikanen ylennettiin Tanskassa luutnantiksi ja palkittiin Dannebrogin ritarikunnan ristillä, minkä lisäksi Tanska myönsi hänelle myös pienen eläkkeen. Sotaretki toi siten hänelle kosolti uudenlaista sosiaalista pääomaa, jota hän saattoi hyödyntää Suomeen palattuaan yhteiskunnallisessa ja yhdistystoiminnassa.

Kuten Åbo Underrättelser (13.6.1865, no. 68) asian Liikasen kotiinpaluun jälkeen kesäkuussa 1865 ilmaisi, Liikanen oli puolustanut urheasti vieraalla maalla ”suomalaisen soturin nimeä”. Nyt vapaustaistelu vieraan maan puolesta ei siis enää näyttäytynyt Suomessa outona päähänpistona, vaan erityisen ansiokasta oli juuri se, että ulkomaillakin oli opittu tuntemaan ja arvostamaan suomalaisten soturien mieskuntoisuutta ja urheutta.

Kun suomenkielinen Maiden ja merien takaa (1.4.1865, no. 7) ja ruotsinkielinen Folkwännen (10.5.1865, no. 19) julkaisivat keväällä 1865 Herman Liikasesta tämän piirroskuvalla varustetun henkilöesittelyn, sävy oli nyt kunnioittava ja arvostava. Liikasta ei enää kuvattu kielitaidottomana haaveilijana, jonka tuntemus sotilaselämästä olisi perustunut vain Napoleonin joukoista kertoviin kirjoihin, vaan lehdissä muun muassa mainittiin, että Liikanen osasi ruotsia ja oli jopa pyrkinyt yliopistoon. Lukijoille kerrottiin myös, että hän oli liittynyt ruotuväkeen jo Turussa vuonna 1854 ja osallistunut seuraavana vuonna Kuopion pataljoonan kanssa Haminan taisteluun, minkä myötä hän oli jo toiminut sotilaana ennen hankkiutumistaan Garibaldin joukkoihin. Lisäksi kuvaus Liikasen Italian-matkasta oli myötämielinen, sillä kirjoittajan mielestä oli selvää, ettei pelkkä rosvojoukkojen hätyytteleminen voinut tyydyttää Liikasen kaltaisen miehen mieltä. Kyse ei siis enää ollut Liikasen myöhästymisestä ja henkilökohtaisesta epäonnistumisesta, vaan Italia ei ollut pystynyt tarjoamaan Liikasen kaltaiselle puhdasmieliselle sankarille tämän arvoisia sotilastehtäviä.

***

Kokonaisuutena arvioiden Herman Liikasen edustama sotilaallinen maskuliinisuus asettuu kiinnostavalla tavalla kahden maailman ja aikakauden väliin. Osaltaan se jatkoi Adolf Ivar Arwidssonin ja August Maximilian Myhrbergin sekä itsensä Giuseppe Garibaldin edustamaa romanttista soturiaatetta, joka ammensi aineksia muun muassa antiikin eeppisestä soturirunoudesta, keskiaikaisesta ritariromantiikasta sekä Suomen tapauksessa Ruotsin suurvalta-ajan miehekkäästä sotilaallisuudesta. Tässä romanttisessa maskuliinisessa soturikultissa korostuivat pyyteettömyys sekä tietynlainen naiivi viattomuus, jossa sota voitiin nähdä selkeästi vapaustaisteluna hyvän puolesta pahaa vastaan.

Samanaikaisesti, kuten Garibaldi-tutkija Lucy Riall on todennut, 1800-luvun sodat olivat ensimmäisiä moderneja medioituneita sotia, joissa keskeistä roolia alkoi näytellä median – Garibaldin ja Liikasen tapauksessa sanomalehdistön – kautta muodostunut käsitys poliittisista johtajista ja sotasankareista. Kuten esimerkiksi Åbo Underrättelserin (13.6.1865, no. 68) uutisointi Liikasesta osoitti, olennaisinta lehdistölle ei lopulta ollut niinkään Liikanen itse vaan se, että hänet voitiin esittää julkisuudessa suomalaisen soturi-aatteen ruumiillistumana.

Sodankäynti oli kuitenkin 1800-luvun jälkipuolella teknologisoitumassa ja teollistumassa. Se sai myös yleisen asevelvollisuuden muodossa massamitat, kun yhä useammassa Euroopan maassa kaikkien miesten haluttiin saavan sotilaskoulutuksen. Samalla sodat saivat aikaan ennennäkemätöntä massatuhoa. Sotateknologisen modernisaation rinnalla kulki näin 1800-luvulla kansakuntaistuva ja militarisoituva maskuliinisuus, jota Herman Liikaselle julkisuudessa rakennettu sankarinmaine oli osaltaan tukemassa – mutta jota hänen Tanskan-rintamalta lähettämiensä kirjeiden realistinen kuvaus modernin sodankäynnin tuhoisuudesta myös haastoi.

Tutkimuskirjallisuus

Dudink, Stefan ja Hagemann, Karen 2004. ”Masculinity in Politics and War in the Age of Democratic Revolutions, 1750–1850”. Teoksessa: Stefan Dudink, Karen Hagemann and John Tosh (toim.), Masculinities in Politics and War. Manchester University Press: Manchester & New York, s. 3–21.

Jalava, Marja 2005. Minä ja maailmanhenki. Moderni subjekti kristillis-idealistisessa kansallisajattelussa ja Rolf Lagerborgin kulttuuriradikalismissa n. 1800–1914. Bibliotheca Historica 98. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.

Jalava, Marja 2006. J. V. Snellman. Mies ja suurmies. Tammi: Helsinki.

Jalonen, Jussi 2015. Vapaaehtoiset. Viisi tarinaa vieraisiin sotiin osallistuneista suomalaisista. Amanita: Somero.

Klinge, Matti 2004. Poliittinen Runeberg. WSOY: Helsinki.

Liikanen, Pirkko ja Werdi, Nouri Mikko 2025. Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä. Herman Liikanen 1835–1926. BoD – Books on Demand: Helsinki.

Riall, Lucy 2007. Garibaldi. Invention of a Hero. Yale University Press: New Haven & London.

Rosenberg, Emily S. (toim.) 2012. A World Connecting. The Belknap Press of Harvard University Press: Cambridge, MA. & London.

Saarenheimo, Eero 2000/2023. ”Liikanen, Herman (1835–1926)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 1997– (Viitattu 9.4.2026).

Tarkiainen, Kari 1999. ”Myhrberg, August Maximilian (1797–1867)”. Teoksessa: Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 1997– (Viitattu 9.4.2026).