Olemme tätini Pirkko Liikasen kanssa työstäneet kirjaa Herman Liikasesta jo useita vuosia. Matkan varrella teknologia on kehittynyt yhtä nopeasti kuin Hermanin aikaan, kun rautatiet olivat vasta tulossa Suomeen, mutta viemäri, sähkövalo, puhelin ja hissi seuraisivat nopeasti perässä jo lähivuosina. Nyt olemme saaneet tuon ajan sanomalehdet digiarkistoon, josta voi itse kukin käydä lukemassa Herman Liikasenkin kirjoittamia juttuja, samoin kuin minkälaisista jutuista hänen maailmankuvansa muodostui. Generatiivinen tekoäly ja uudet kielimallit ovat tehneet jopa vieraskieliset tekstit muiden maiden arkistoista ymmärrettäviksi.
Tein hetki sitten kokeen Googlen vielä kokeellisella NotebookLM-kielimallilla. Syötin siihen pdf-muodossa Herman Liikasen kaksiosaiset muistelmat hänen Italian retkestään Garibaldin vapaaehtoisten unkarilaislegioonassa, jotka julkaistiin Päivätär-lehdessä Liikasen jo palattua Suomeen ja vuoden 1863 valtiopäivien ollessa täydessä vauhdissa. Ohessa Liikasen kirjoitukset luettavana 1800-luvun suomenkielisenä Herman Liikasen alkuperäistekstinä ja teköälyn muutamassa minuutissa luoma 11-minuuttia kestävä podcast modernilla amerikanenglannilla. Sekä mies- että naisääni ovat tekoälyn luomia. Tekstin OCR-luku kansallisarkiston palvelussa luki joitakin kirjaimia väärin, mutta hyvin luettava silti.
Lukekaa ja kommentoikaa!
Päivätär 31.10.1863
Muistelmia etelä Italiasta *).
Se maa, joka todella voidaan kutsua Euroopan paradisiksi, on entinen kuninkaan-valtakunta Neapel. Luonto itsestänsä siellä kasvattaa, ilman suurta hoitamista, kaikenlaisia hedelmä-puita, niinkuin pomerans-, fiikuna-, kanstani- ja öljy-puita. Myös nähdään paikottain kauniita tammi-metsiä. Pumpuli-pensaat ja sokeri-putki ovat myös tämän maan omituisia kasvuja, Paitsi näitä on viljeltävä maa suurina viinatarhoina. Vilja antaa kasvattajallensa 80:n ja 100:n jyvän. Talvea ei nähdä muualla kuin korkeimmilla vuorilla. Mutta kuitenkin elävät ihmiset tässä näin luonnolta rikkaasti lahjoitetussa maassa suureksi osaksi aivan surkeassa pimeydessä, ilman yhteyshenkiä, ilman korkeimpata hengen tarvetta. Tähän varmaankin on syynä ainoastansa: Paavilaisuus ja heidän entinen yksivaltainen hallituksensa. Molemmat ovat yhdessä liitossa vuosisatoja sortaneet tätä kansaa kauhistavaisilla juonillansa ja saattaneet kansan nykyseen tilaansa. Mutta kuitenkin eivät he lykästyneet saattaa kaikkia asujamia turmelukseen, sillä isänmaan rakkaus eli kuitenkin monissa rehellisissä ihmisissä, jotka henkensä vaarassa ottivat maansa pelastuksen orjuudesta päällensä ja viimein saivat sankari Garibaldin johdolla vapautensa Bourbon’in suvun hirmuhallituksesta. Tässä samassa lankesi myös pappien valta. Tehtyänsä Garibaldin ensin yksivaltiaaksi väliaikaisessa hallituksessa, suostui kansa — toivoen koko Italian yhteyttä — Sardinian valtakunnan yhteyteen, jolla valtakunnalla sitten 1847 on ollut perustuslait ja joka senjälkeen on ollut Italiassa etevin.
Vaikka Neapelilaisille on näin lykyllisesti onnistunut saada vapautensa, ei kuitenkaan koko kansa tätä ymmärrä eli tahdo ymmärtää. Heidän entinen kuningas, poisajettuansa Neapelista ja palattuansa Romaan, rupesi lähettelemään Romasta pitkin vuoria Neapeliin rosvoja, Isaadaksensa näiden kautta takasin entisen valtakuntansa) jotka sitten siellä, lisätyt kaikellaisella roisto-väellä, kasvoivat suuriksi laumoiksi, ja julmasti ovat ryöstäneet niitä maakuntia, joissa ei ollut sotaväkeä. Törkein kansa Neapelissa on aina ollut tyrannein puolustaja ja vartia. Se on aina valtiokumouksissa huudettu kuningasten avuksi, jonkatähden hallitus sitten salli heidän palkaksi ryöstää ja rosvota niitä, jotka isänmaan rakkaudesta — kuin ei enää muu auttanut, — väkivallalla tahtoivat parantaa hallitus muotonsa. Näin teki myös y. 1799 Kardinal Ruffo, joka huusi Calabrialaiset sotaaseisiin Franskalaisia vastaan, luvaten kaikki synninsä niille ja niiden perillisille 100 vuodeksi anteeksi, jotka kävisivät tappelemaan Franskalaisia vastaan, jotka silloin heille toivoivat vapautta. Siltä kansalta, joka semmoisilla herkuilla ruokitaan, ei ole paljon hyvää odotettava. Näin on nykyisten Neapelilaisten laita. Näinäkään aikoina eivät he ymmärrä omaa parastansa, koska he rosvoamista rakastavat. Mutta sitä enemmin on se ilahuttava, että suurin osa kansasta toivoo saada tätä surkeaa tilaa lakkaamaan, koittaen kaikella tavoin nostaa näissä pedoissa ihmillisyyttä ja sivistystä yli eläinten himon. Monissa paikoin ovat itse kylän asujamet lyöneet rosvojen päällehyökkäykset takasin, niinkuin esimerkiksi Soloffran tykönä 1861 lykästyi asujamille 6 Ungarilaisen kanssa takasin ajaa 300—400 miestä vahvan rosvolauman. Ebolin ja San-Severiinon tienot tulivat myös asujamien kautta, Ungerin ja Piemontilaisen sotaväen kanssa raivatuksi Romalaisista rosvoista. — Suurin osa Papistosta ja Munkkiloista ei ole rosvoja parempi, sillä suurin osa heistä ylläpitää näitä salaa rahan keräämisellä ja muilla tiedon antamisilla, etteivät he tulisi sotaväeltä piiritetyiksi. Usein nähdään vangituiden rosvojen joukossa pappeja ja Munkkia. — Kansan huolimattomuus parempaan eloon nähdään siitäkin, etteivät he pidä lukua asumahuoneistansa. Suureksi osaksi ovat kylät ja kaupunnit rakennetut monta vuosisataa takaperin. Kadut kylissä ovat tavallisesti pari eli kolme kyynärää leveät. Kartanot molemmin puolin 3, 4 kertaiset, ja ilman pihamaata. Kaikki lika viskataan tavallisesti kadulle, josta sitten syntyy myrkyllinen haisu ja kaikenlaisia ihotautia. Ikkunat heidän asumahuoneissansa ovat tavallisesti niin huonot ja harvat että tuuli käypi läpi, joissa asumasioissa Pohjais-Euroopalaisen on kylminä aikoina vaikea asua. Uunia asumahuoneissa ei ole, jonkatähden ihmiset saavat tyytyä siihen, miten ilma ulkona on. Kylmenpinä päivinä poltetaan tavallisesti hiiliä suuressa vaski-vadissa keskellä lattiata, jonka ympärillä asukkaat saavat, jos ei muuta vähinnään lämmitellä käsiänsä. Kahvi-huoneitten ovet lyödään kohta ihmisten ylösnoustua selällensä, olkoon ilma ulkona mikä tahansa. — Tästä heidän huonosta siivosta ja asunhuoneista tulee se, että ihmiset suureksi osaksi näyttävät tautisille ja nääntyneille, niin että tervekasvosia ihmisiä harvoin siellä tavataan. — Tautisiksi ja raajarikoiksi voi ahtaammissa maakylissä lukea joka 5:nen hengen. Eläimissä niinkuin hevosissa, juhdissa (mulsna), aasissa ja erinomattain koirissa nähdään pintatauteja (hudsjukdomar). Sanalla sanoen, koko luonto niinhyvin ihmisissä, kuin eläimissä on turmeltunut, johon luultavasti ainoastansa ihmisten raakuus ja huolimattomuus on syynä.
*) Kirjoittanut L—n.
Päivätär 7.11.1863
Muistelmia etelä Italiasta *). II.
Nähdessänsä Italian vapauden sodassa Europan sorretuille kansoille koittavan uuden aamuruskon, halusi kirjoittajakin Italiaan vapauden sotiaksi. Mutta ennen jouduttuani matkalle, loppui sota siellä sillä kertaa. Sureksin siitä jonkun aikaa ja luulin Italialaisten seuraavana vuotena alkavan loppu-työnsä: Venesian vapauttamisen, jonka suurin osa kansasta innokkaasti toivoi, Lukiessani sanomalehdistä tämän Italialaisten halun uuteen sotaan, jossa samassa myös Ungarilaisilla olisi tilaisuus saada vapautensa ltävallan kahleista, läksin matkalle Italiaan. Tultuani kuukauden perästä Ruotsin, Saksan- ja Schweitsin-maan ylitse pohjois Italiaan, etsin ja tapasin minä Turinissa Kenraali Türr’in, joka siihen aikaan oli Divisionan Kenraali. Puhuttuani Türr’in kanssa, otti hän minut vapatahtoiseksi Divisionaansa kuuluvaan Ungarin-Legionaan, joka silloin hajoitettuna etelä ltaliassa, oli raivaamassa tätä maakuntaa Romalaisista rosvo-laumoista. — Saatuani kirjan Türr’iltä, läksin minä kohta Turinista matkalle Genuaan, ja sieltä sitten merta myöten Neapel’iin. Nähtyäni kaupungin mereltä, ihmettelin minä huokaillen viimeiset tapaukset ja erinomattain sen miehen urotyötä, joka ainoastansa hengensä voimalla oli voittanut tämän suuren kaupungin ja valtakunnan vapaudelle.
Katseltuani tätä ihanaista kaupungia, matkustin minä rautatietä myöten, Torre del Greco’n ja Porticin, eli entisen Pompeji’n ja Herculanum’in ylitse pitkin meren rantaa Castella Mare’en, ja sieltä sitten Noora’an, jossa Legionan Staabi silloin oli. Vastaanotettu Legionan päälliköltä eversti Ihasz’ilta Legionan jalka-väkeen, matkustin minä, jonkun aikaa Nocera’ssa oltuani, luostariin San-Severino’on erään Ungarilaiseu, Pinzep nimisen kapteinin kanssa, jossa hänen komannon alla oli 70 nuorta Ungarilaista, ja joidenka joukkoon minä myös halusin tulla. SanSeverino’on tultuani ja mainituilta nuorukaisilt ystaan otettu heidän seuraansa kaikenlaisilla menestystoivotuksilla, opettelimme joka päivä sotaharjoituksia, ja keskustelimme usein siitä, mikä meitä oli yhteenkoonnut ja mikä meillä oli tämän elämän korkeimpana tarkoituksena. Yhtäkkiä tuli sana että suuri joukko rosvoja oli ilmestynyt Soloffra’n tienoilla, jonka tähden meille tuli käsky kohta mennä marssille Soloffra’an. Aamusta ahkeraasti marsittuamme, tulimme samana iltana Soloffra’an, jossaasukkaat meitä vastaanottivat ilohuudolla: „viva Ungherere, viva Ungaria!“, osa meistä jäi erään kahvihuoneen asukkain kanssa vahtiin, toinen osa meni kaupungia läheiselle vuorelle tiedustelemaan vihollisia, ja kolmas osa meni levolle.
Seuraavana aamuna yhdistyi meidän väki Piemontilaisen sotaväen kanssa, jota samana yönä tuli kaupungiin, ja menivät yhdessä etemmälle vuorille etsimään ja ympäröimään vihollisia, jolla retkellä viipyivät kolme vuorokautta. — Yöllisestä vartioimisesta ja eileisen päivän marssimisesta uupunutta ja puoleksi sairastavaista 6 Ungerilaista jätettiin kaupungin varjoksi. Näiden seassä oli myös kirjoittaja.Yhtäkkiä nousi kaupungissa yleinen huuto: rosvot ovata jo metsän rinnalla lähellä kaupunkia, ja asukkaat löivät suurella huudolla ja voivotuksilla kiini huoneinsa ovet, jossa samassa porvari-kaartin päämies juosten tuli meidän tykömme ja vaati meitä kohdastaan joutumaan asukkaille johdattajiksi rosvoja vastaan, sanoen ei muuten saavansa asukkaita ryntäytymään. Niin kipeinä kuin me olimme, sieppasimme kuitenkin pyssymme ja juoksimme ulos kadulle, jossa porvari kaarti oli kerääntynyt ja nyt suurella huudolla: „avanti, avanti Ungherese!“ vaati meitä menemään edelle vuorelle. Kohdastaan rupesimme me juoksujalassa nousemaan vuorelle asukkain kanssa, joitenka luku nousi 500 mieheen, ja vuorelle nostuamme annoimme muutamia täräyksiä metsän sivussa olevia ryöväriä kohti, jonka jälkeen rosvot peräytyivät takasin ja joista osa senjälkeen tuli sielä vangituksi niiltä sotajoukoilta, jotka päivää ennen olivat menneet heitä piirittämään. — Seuraavan yön vietimme vuorella vahtiessa suurien tulien ääressä, ja senjälkeisenä päivänä marsimme Severinon tienoot ympäri, jonka jälkeen yhdistyimme takasin tul leen oman väkemme kanssa, ja jätimme Soloffra’n. Seuravana päivänä tulimme takasin San Severino’on, jossa asukkaat suurella riemulla ottivat meitä vastaan.
Muutamia päiviä San-Severinossa levättyämme tuli meille käsky mennä Salerno’on.
Kohta olimme valmiit matkalle. Päivän marsittuamme tulimme illan hämärässä liki kaupungia ja otimme päällemme Ungarilaisen puvun. Bataljonamme päällikkö tuli Legionan soittokunuan kanssa meitä vastaan ottamaan, ja nyt astumme viimeisen matkan kaupuntiin täydellä soitoll. Kaupungissa oli meille korttieriksi määrätty eräs moninkertainen kartano, josta oli lavea katsanto yli Tyrhenian meren, joka muistutteli muinoisia aikoja.
Salernossa ollessamme täytyi meidän jokailta käydä jonkun hetken ladattuin kivärien kanssa ahtaimmissa kaupungin osissa. Välistä huvitimme taas soitolla kaupungin asukkaita, käyden iltahämärässä suurimmat kadut läpitse musiikin ja lyhtien kanssa, jotka kannettiin olkapäillä pitkissä varsissa.
Kuukausi täällä oltuamme tuli meille käsky marssia Salerno’sta pitkin Campanjaa etelään päin Ebolin kaupunkiin, jonka tienoilla rosvot olivat riistäneet matkustavaisia.
Heti Eboli’in tultuamme yhdistyimme Piemontilaisen sotaväen kanssa ja kävelimme kaikki metsät ja vuoret näillä seutuilla ristuin-rastiin. Täällä oli meillä hyvin ikävä ja tuskasa olo. Yöllä piti meidän vuoron jälkeen aina 5 miestä kerrallansa seisoman etuposti-vahdissa eräässä vuorelle menevän tien vierellä olevassa kirkossa, vuoren kupeella. Pormestari eli Syndicus piti huolta siitä, että meille joka ilta tuotiin kirkkoon olkia alukseksi, ja vettä maljassa, jonka he pöydän puutteessa asettivat altarille, sekä tuoda hiiliä, joita poltimme kirkon marmorista tehdyllä lattialla. Päivällä piti meidän käydä edestäkasin maantiellä, että reusuvaiset voisivat rauhassa kulkea ja ahdistelimme rosvoja, jotka oleskelivat metsissä vuorilla.Välistä viivyimme useampia viikkojakin retkillä aina Calabria’an asti rosvoja etsimässä ja ahdistelemassa, ennenkuin voimme tulla takasin Ebolin’in, jonka tienoot olivat jätetyt meidän varjeltaviksi.
Munkit, jotka salaa pitivät yhtä rosvojen kanssa, olivat hallitukselta pidettävät silmällä. Kerran tuli meille käsky nousta ylös vuorelle tarkastelemaan muutamata vuoren kukkulalle rakettua luostaria, josta munkit olivat hävinneet. Puolen päivää vuoren kupeita kavuttuamme pääsimme viimein väsyneinä luostariin, jonka ovet olivat lukitut. Nyt oli päätettävä mitä piti tehdä; särkeä ovet, tahi mennä tiehensä ilman paikkaa katsastelematta. Päätimme särkeä ovet, ja hetken niitä jyskyttyämme särkeentyi ja avaantui ovi niin poljon että pääsimme sisään. Täällä tavattiin ainoastansa olkisia makuusijoja, ja ruuvan tähteitä, joista päätimme rosvojen tässä asuneen. Moni meistä oli tällä retkellä särkenyt jalkansa, jonkatähden messuupaijat revittiin jalka-rättilöiksi. Alttarin vaatettakaan eivät Unkarilaiset tahtoneet heittää panemata samaan tarpeesen, jonka kuitenkin kirjoittaja esti. Jälkeen joulun 1861 rupesivat rosvot antaumaan kylmän ilman tähden ja ruuvankin puutteesta. Nämät olivat meidän väeltä sitten saatettavat Salerno’on, vietäväksi sieltä pohjois Italiaan. Näistä oli meille suuri vastus, jonka tähden Ungarilaiset usein ilmoittivat tyytymättömyyttänsä siitä että meitä vaadittiin semmoiseen toimitukseen.
Päätarkoituksena Ungarin Legioonan pitämiseen oli se, että Italialaiset vielä aivotussa sodassansa Itävaltaa vastaan saisivat Ungarilaisille tästä kantaväestä upsieria, sillä Ungarilaisilla olisi samassa sodassa tilaisuus saada vapaudensa. Vapauden työ tulisi tällätavoin molemmille kansoille keviämmäksi, kuin Itävallan sotajoukko tulisi hajoitetuksi useampaan osaan. Legioona, joka niinkuin äsken mainittiin oli Itaalian hallitukselta ja vapamielisiltä Ungarilaisilta aivottu nuoren Ungarin kantaväeksi, jaettiin 4:jään osaan: pataljona jalkaväkeä (Infanteri) pataljona pyssyväkeä (jägare), pataljona hevoisväkeä ja muutamia patteria ratsu-artilleria. Sotamiehet olivat kaikki vapatahtoisia, joiden seassa löytyi paljon entisiä upsieria, studenttia ja suureksi osaksi sivistyneitä miehiä kaikista säädystä, Joka vapatahtoiselle maksettiin joka aamu ruokaraha 20 ja 40 bajochi’n välillä Neapelin rahaa, ja itsekukin sai itse pitää huolta ruu’astansa. Korttieri oli hallituksen hankittava, vaikka kaikki eivät siihen tyytyneet. Puku oli hallitukselta Ungarilaisten pukujen mukaan. Infanteri-väellä oli punertavasta verasta lyhythelmainen nuttu, täynnä koristuksia letitystä punaisesta langasta ja housut, hyvin ahtaat, olivat samanlaisesta verasta kuin nuttukin. Hatussa kannettiin Ungarin kruunu. Hevoisväellä oli melkein samalainen nuttu kuin Infanterilaisilla, mutta housut olivat punaiset. — Päällysvaatteeksi oli hevoisväellä levätti eli kaprokki, jalkaväellä paltoon muodoinen nuttu; ja aseena hevoisväellä, stussari, jalkaväellälyhyt ranskan kiväri.
Tyytymättömyys Legioonassa oli yleinen sentähden että meitä pakotettiin niin moniin eri toimituksiin; ainoastansa se että keväksi toivomme sotaa, piti meitä vielä jonkun aikaa yhdessä, Nyt tuli meille vielä uutta toimitusta. Ensimmäisinä päivinä Tammi kuuta 1862 tuli Ebolissa oleville Ungarilaisille käsky olla ladattuin kivärien kanssa koossa raatihuoneen kokous-salissa. Tänne oli meile asetettu penkit Syndicon (Pormestarin) ympärille, joka raatin kanssa arvalla alkoi valita sotamiehiä näiltä seuduilta, jota varten nuori väki oli kokoonkutsuttu. Syndico nosti nuoren poika lapsen pöydälle, kuvaukseksi Itaalian nuoruudesta ja nousemisesta uuteen valtiolliseen eloon. Tämän oli otettava eräästä laatikosta yhden paperimerkin kerrallansa Syndicolle, joissa paperi merkeissä olivat kirjoitettuina sotaväeksi kelpaavain miesten nimet, jotka sitten perättäin ylös kirjoitettiin luetteloon, josta sitten niin ja niin moni mies tuli sotamieheksi määrättäväksi. Seuraavina päivinä saatimme rekruutit Salerno’on, sieltä vietäväksi merta myöten pohjois Italiaan. Kohta tämän jälkeen oli meidän monta viikkoa saatettava tuhansittain nuoria rekruuttia Salernoon Campanjasta ja Calabriasta. Näinä aikoina tuli Ratazzi pääministeriksi Ricasolin siaan. Kaikki, niinhyvin Italialset kuin Ungarilaisetkin olivat uteliaat tietää, josko tällä oli miehuutta kyllä ryhtyä sotaan; mutta kuin ei tämänkään sotatuumista tullut mitään, syntyi siitä yleinen tyytymättömyys ministeriä kohtaan. Kansa vaati myös hallituksen pakoittamaan Ranskaa jättämään Romaa omaan nojaansa, josta kuitenkaan ei tullut parempaa selkoa, kuin ne valitettavaiset tapaukset, joista syntyi Aspromonte’n tappelu. Kohta tämän jälkeen ilmoitti kenraali Tyrr kirjeessä, joka meille ylösluettiin, että hän oli ottanut eronsa vakinaisesta sotapalveluksesta ja niiumuodoin ei ollut enään meidän päämiehenä. Hän kiitti kaikkia Legionassa siitä, että olivat kokoontuneet Legionaan siinä tarkoituksessa että kerran saada sorretuille kansoille oikeutta: „elkäät nyt säikähtykö, vaikka minä teistä eroon; olemmehan kuitenkin aina yhdistetyt samassa toivossa, siinä toivossa että saamme kohta uhrata itsemme vapaudelle: Minä tunnen vastuksenne ja kaikki mitä vapauden edestä olette kärsineet ja tiedän, että ansaitsette kaikkein rehellisten ihmisten mielisuosiota”. Nyt eli meillä tästä jo varma tieto ettei sotaa ollut odotettavanakaan enää sinä kevänä. Alakuloisina läksimme pois. Eräs kompania viskasi aseensakin pois ja töin tuskin sai Legionan päämies heitä ottamaan ne takasin. Legiona oli jo hajoamaisillansa. Yleisesti keskusteltiin kunne nyt kääntyä. Yksi osa oli menemässä Turkinmaalle, toinen Ranskaan, kolmas Englantiin ja Amerikaan. Paljon aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin Legionasta oli, eronut monta sataa paraimpia vapaatahtoisia.
Ja sitten NotebookLM-tekoälyn luoma podcast rennolla amerikanenglannilla:
(ja kyllä se kirjakin vielä valmistuu…)