Kuva: Garibaldi saapuu Messinaan vuodelta 1861 (pubblicato da Perrin C. lith., public doman)
Samaan aikaan, kun Herman Liikanen valmistautui ylioppilaskokeeseen keväällä 1854 syttyi Krimin sota. Suurvalta Venäjä pyrki kasvamaan etelään saadakseen lämpimän ilmaston satamia, jotka mahdollistaisivat sen merivoimien toimisen myös talvella, kun Viaporin ja Bomarsundin tukikohdat olivat jään vuoksi poissa pelistä.
Syksyllä 1853 Venäjä valloitti Ottomaanien valtakunnalta nykysen Romanian alueella sijaitsevat Valakian ja Moldavian. Samana syksynä Venäjä pommitti turkkilaista Sinopen satamaa. Ottomaanien hallitsema Bosporin salmi Mustan meren ja Välimeren välissä oli vaarassa joutua Venäjän hallintaan. Johtava imperiumi Britannia vastusti nousukkaan Venäjän imperialistisia pyrkimyksiä, koska koki ne uhkana omaan asemaansa Intiassa, joka oli Britannian taloudellisesti tärkein siirtomaa. Ranska puolestaan pelkäsi Venäjän sotatoimillaan uhkaavan sen asemaa Välimeren johtavana merivaltana. Maaliskuun lopussa 1854 Britannia ja Ranska liittoutuivat Ottomaanien valtakunnan kanssa ja julistivat sodan Venäjälle. Brittiläis-ranskalainen sadan laivan ja veneen laivasto-osasto lähetettiin Itämerelle tuhoamaan Venäjän laivaston ja satamat, joista suurin osa oli Suomessa. Venäläiset määräsivät Suomen vanhan ruotusotaväen perustettavaksi uudelleen.
Herman Liikanen reputti venäjän. Häneltä nousi seinä pystyyn yliopisto-opinnoille ja virkamiesuralle. 19-vuotias Herman päätti sitten vastata ruotusotaväen rekrytointiin. Armeijassa perinteisesti tarjoutui etenemismahdollisuuksia sota-aikoina. Hän pääsi syksyllä aliupseeriksi ja osallistui sotatoimiin Haminan puolustustaistelussa heinäkuussa 1855. Päällystö keskusteli keskenään tietysti ruotsiksi. Eräs aseveli muisteli myöhemmin Helsingors Tidningar -lehdessä Liikasen luonnetta palvelusaikana:
“Liikaselle ominainen piirre oli, että eläytyessään päivittäin kirjojen kautta historian tapahtumiin hänestä tuli niin välinpitämätön arjen pienistä huolenaiheista, että hän periaatteessa halveksi ja jätti ne huomiotta. Tullessaan esim. palkkarahat kädessään kassalta, hän oli heti valmis antamaan koko summan, laskematta, ensimmäiselle pummaajalle, joka häneltä rahaa pyysi, kysymättä lainkaan, mikä lainanottajan nimi on tai aikooko hän koskaan maksaa velkaa takaisin. Samoin hän ilmeisessä tarpeessa kääntyi ensimmäisen näkemänsä toverin puoleen, ja hänen silmissään olisi ollut anteeksiantamattoman naurettavaa, jos tämä olisi kieltäytynyt hänen pyynnöstään tai vaatinut takaisinmaksua.”
Liikanen erosi armeijasta jo elokuun lopussa. Perusteeksi eron myöntämiseen merkittiin sairastelu. On yhtä hyvin mahdollista, että oikea syy oli se, että Venäjän tappio sodassa oli jo käynyt selväksi eikä Liikasella ilman upseerikoutusta ollut armeijassa etenemismahdollisuuksia.
Armeijan jälkeen Herman Liikanen toimi Mikkelin maanjako-oikeuden sihteerinä pari vuotta toimialueenaan Ristiina, Hirvensalmi, Mäntyharju ja Kangasniemi. Tänä aikana Liikanen oli kanssakäymisessä Mikkelin alueen virkamieskunnan ja heidän perheidensä kanssa. Hänen esimiehensä oli Oskar Viktor Tudeer, jonka poika Oskar Emil Tudeer, tuleva professori, muisteli Liikasen 80-vuotispäivän onnittelussaan, kuinka hän 5-vuotiaana poikasena kotonaan kuunteli ihmetellen “nuoren, säihkyväsilmäisen tummakiharaisen käräjäapulaisen innokasta kaukomielistä haaveilua.”
Samoihin aikoihin Ruotsissa julkaistiin pamfletti Fennomani och skandinavism, jonka kirjoittaja oli salanimellä Peder Särkilax oikeasti maanpakoon Tukholmaan joutunut runoilija Emil von Qvanten. Pamfletti sai vastakaikua Suomen pääosin ruotsinkielisissä ylioppilaspiireissä, joihin myös Herman kuului, vaikka oli reputtanut ylioppilaskokeen. Viipurilainen osakunta sovelsi Marseljeesia suomalaisten kansallistunnon heräämiseen:
”Jo havainnut on uusi henki suloisessa Suomessa. Ej taho olla toisen renki. Ej taho olla renkinä. Pois venäläinen walkolainen. Jo Suomi suuttu. Ej ennään salli Suomalainen. Jo mieli miesten muuttuvi.”
Pamfletin suosio ylioppilaspiireissä kaikui tietysti urkkijoiden kautta venäläisten viranomaisten korviin. Yliopistosta erotettiin mm. nuori lisensiaatti Adolf Erik Nordenskiöld, joka päätyi maanpakoon Tukholmaan ja tiettävästi hankki työpöydälleen kipsisen rintakuvan Giuseppe Garibaldista.
Mikkelin töiden jälkeen Herman Liikanen toimi kruunun jyvästönhoitajan apulaisena Helsingissä ja kaksi vuotta kotiopettajana Viipurin lähellä Räisälän piirilääkäri Johan Fredrik Schwindtin ja kappalaisen sijaisen Erik Wolmar Strengin perheissä. Tänä aikana Schwindtin ja Strengin perheiden pojat Theodor ja Adolf olivat hänen oppilaitaan. Liikanen teki molempiin vaikutuksen “tavattoman tarkoilla historiallisilla tiedoillaan” ja molemman päätyivät aikuisina Helsingissä suomalaisuusliikkeen aktiiveihin. Räisälän jälkeen Liikanen siirtyi läheiseen Hiitolaan auttamaan rovasti Fredrik Ferdinand Fröbergiä kansliatöissä ja toimi edelleen myös yksityisopettajana.
Näinä aikoina Liikanen solmi myös pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, joista on jälkiä arkistoissa säilyneessä ruotsinkielisessä kirjeenvaihdossa. Niitä huokuu Liikasen kiinnostus “Suomen kansan viimeaikaisiin pyrkimyksiin henkiseen ja maalliseen riippumattomuuteen, samoin kansan tarpeesta tulla edustetuksi kansalliskokouksessa.” Liikanen aloitti myös kirjoittelun suomenkielisiin sanomalehtiin maaseutukirjeenvaihtajana. Suomettaressa julkaistiin hänen kirjoituksensa, jossa hän puolusti talonpoikien oikeutta viinanpolttoon, jota papisto pyrki kieltämään. Liikanen perusteli tarvetta sillä, että talollisten pitää joka tapauksessa tarjota viinaa ruokaryypyksi väelleen heinänteon ja elonkorjuun aikana , jolloin viinan ostaminen tulisi paljon kalliimmaksi kuin kotipoltto.
Hiitolassa Liikanen pääsi seuraamaan ulkomaisista sanomalehdistä tapahtumien vyöryä Italiassa, joista kotimaan lehdissä kirjoitettiin kieli keskellä suuta. Sardinian kuningaskunnan pääministeri Cavour pyysi vuosien 1848-1849 kansallissankari Garibaldia nostattamaan kapinan Pohjois-Italiaa hallitsevia itävaltalaisia vastaan. Sardinian kuningas Victor Emanuel II oli liittoutunut Ranskan keisari Napoleon III:n kanssa. Itävaltalaiset ajettiin Lombardiasta, mutta Preussin hyökkäystä pelkäävät ranskalaiset solmivat aselevon ennen kuin Venetsiaa oli ehditty vapauttamaan. Tokokuussa 1860 Garibaldi nousi reilun tuhannen vapaaehtoisen kanssa maihin Sisiliassa ja onnistui sissitaktiikalla valloittamaan Sisilian ja Etelä-Italian ranskalaisen Bourbon-sukuisen hallitsijan lukumääräisesti ylivoimaiselta palkka-armeijalta. Kuuluisuudet kuten Wellingtonin herttuan poika, Florence Nightingale ja Charles Dickens lahjoittivat rahaa Garibaldin tueksi. Karl Marx, Friedrich Engels, George Sand, Alexandre Dumas ja Victor Hugo kirjoittuvat ihailevia lehtijuttuja uudesta Cincinnatusista. Suomessa August Schauman teki samoin.
Venäläinen kenraalikuvernööri Berg kielsi Italian vapaussodasta kirjoittamisen, mutta suomalaiset ylioppilaspiirit seurasivat silti tapahtumia herkeämättä ja moni halusi liittyä Garibaldin joukkoihin. Liikanen kirjoitti suomalaisten naisten käyttävän pieniä villapaitoja, joita he kutsuvat ”Garibaldi-paidoiksi”. Helsingissä järjestettiin keväällä 1861 Suomen historian ensimmäinen opiskelijoiden poliittinen mielenosoitus valtiopäivien koolle kutsumisen puolesta. Yhdysvalloissa oli syttymässä sisällissota liittyen orjuuden kieltämiseen, josta uutisia välitti Suomeenkin lennättimen kautta kymmenisen vuotta aiemmin perustettu Reuters-uutistoimisto. Presidentti Lincoln pyysi Garibaldia johtamaan joukkojaan, mutta tämä kieltäytyi Italian vuoksi. Wiborg-lehti raportoi Garibaldin kirjeestä puolalaiselle kenraali Mieroslawskille:
“Hyvä ystävä! Ratkaiseva taistelu alistettujen kansojen puolesta lähestyy, mutta kukaan ei voi sanoa varmasti, milloin se tapahtuu. Pitää olla aina valmis.”
Liikanen kirjoitti kesäkuussa nuorista opettajista, hänen omasta viiteryhmästään, jotka lähtivät 13.6.1861 höyrylaiva Auralla ensin Ruotsiin, ja sitten Saksanmaalle ja Sveitsiin kouluttautumaan kansakoulu-seminarion opettajiksi. Hänkin halusi kaukomaille. Myöhemmin hän muisteli keskustelujaan ystävänsä Fredrik Kuhlmanin kanssa näinä aikoina:
“Agardhin mukaan ihmisten perheestä tulee veljesten perhe, jossa kaikki pyrkivät samaan päämäärään eri poluilla, ja maasta paikka, jossa kaikki hyveet ja kaikki onni tulevat yhä enemmän kotoisiksi. Tämä tavoite on ääretön eikä sitä voida täysin saavuttaa. Filosofit kutsuvat sitä ihanteeksi, ja kaikkia siihen johtavia polkuja kutsutaan ideoiksi. Niinpä kaikkien ihmisten on elettävä ideoiden vuoksi, eli vaellettava poluilla, jotka johtavat äärettömään päämäärään, ihmisten onneen jopa maan päällä.”
Herman Liikanen ajatteli, että kansakoulujen perustaminen kansan sivistämiseksi tähtäsi lopulta samaan päämäärään kuin Garibaldin taistelut alistettujen kansojen vapauttamiseksi. Hän päätti, että hänen polkunsa oman kansan vapauttamiseksi kulkisi Garibaldia seuraten. Hän lähti matkaan ihanteiden voimalla, vailla kielitaitoa, rahoitusta tai suosituskirjeitä, kulkien meritse Viipurista Tukoholman kautta Saksaan, rautateitse Sveisin rajalle, hevoskyydillä Pohjois-Italiaan, jossa onnistui löytämään Garibaldin esikunnan. 26-vuotiaan Liikasen matkasta Hiitolasta Etelä-Italiaan on olemassa myöhemmin Päivätär-lehdessä julkaistut omakätiset muistelmat, jotka on kerrattu täällä.
Tämä kirjoitus on osa 15-osaista kirjoitussarjaa, jossa kerron valittuja paloja kirjan Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä tarinasta viikon välein ennen seminaaria Herman Liikasen kuoleman 100-vuotispäivänä 13.4.2026. Tervetuloa seminaariin ja lukemaan kirja kokonaisuudessaan!
Ensi viikolla osassa 4 jatkamme siitä, mitä Italian seikkailun jälkeen tapahtui. Edelliset osat voi lukea seuraavista linkeistä:
Osa 1.
Osa 2.