Herman Liikanen ja Rudolf Estlander lähtivät matkaan 11. Helmikuuta 1864. Heitä saattoi pari kestikievarin väliä eversti Theslöf. Turkuun saavuttiin hollikyydillä parissa päivässä. Oli sydäntalvi ja merellä myrskysi. Matka postiveneellä saariston läpi Ahvenanmaalle ja sitä kautta Tukholmaan kesti myrskyisessä säässä kaksi viikkoa. Matkan varrella piti odotella monta päivää parempaa keliä aina seuraavaan etappiin pääsemiseksi. “Kaikki se vesi, joka roiskui turkeillemme ja matkalaukuillemme, jäätyi.”
Tukholmassa varakkaampi Estlander asui hotelli Rydbergissä, kun taas Liikanen majaili ystävänsä Fredrik Kuhlmanin luona. Kuhlmanin sisko seurusteli Helsingissä samana vuona perustettavan Hufvudstadsbladetin perustajan August Schaumanin kanssa. Tukholmassa Liikanen meni tervehtimään Emil von Qvantenia, jolle hänellä oli Linderin kirjoittama suosituskirje. Von Qvanten oli tuohon aikaan kuningas Kaarle XV:n yksityiskirjaston hoitaja ja täysillä mukana poliittisen skandinavismin viimeisessä yrityksessä yhdistää Pohjolan kolme valtakuntaa sekä Suomi yhdeksi poliittiseksi unioniksi. Tämä järjesti Liikaselle audienssin kuninkaan ja kruununprinssin luo. Nämä kyselivät Liikaselta Suomen oloista, mutta eivät voineet luvata ruotsalaisia joukkoja Tanskan avuksi.
Kun Herman Liikanen intoa täynnä sitten saapuu Kööpenhaminaan maaliskuun alussa, hän haki viipymättä käsiinsä 22-vuotiaan tanskalaisen opiskelijan Vilhelm Thomsenin, jolle hän esitti Fredrik Illbergin suosituskirjeen. Tuleva kielitieteilijä Thomsen hoiti rahaliikennettä Linderin ja Illbergin keräyksestä Liikaselle ja osasi jonkin verran suomea. Liikanen liittyi vapaaehtoisena Tanskan armeijaan 6.3.1864 ja lähetettiin Alsiin, joutuen suoraan eturintamalle Dybbølin linnoituksen puolustukseen, ensin sotamiehenä, mutta pian kersantiksi ylennettynä 3. jalkaväkirykmentissä. Ylioppilas Rudolf Estlander laitettiin reserviupseereille tarkoitettuun kouluun Kööpenhaminassa ja vain kuukauden koulutuksen jälkeen aliluutnanttina 22. jalkaväkirykmenttiin Fynin saarelle kauas taisteluista.
Liikanen kirjoitti Thomsenille rintamalta, kertoen mm. Montgomeryn historiasta Svartholman ja Viaporin antautumisesta Suomen sodassa, mikä kuohuttu nuoren opiskelijan mieltä. Thomsen aloitti“Velikulta veikkoseni – ei tästä suomeksi mitään tule” ja vaihtoi ”pohjoismaiseksi kieleksi”, jolla kirjeenvaihto pääsosin jatkossakin tapahtui. Thomsenin pikkuveli, tuleva taidemaalari Carl Thomsen, piirsi Liikasesta muotokuvan, joka kehystettiin heidän työhuoneensa seinälle ikkunan ja pianon väliin.
Liikanen haavoittui vakavasti Tanskan surujen päivänä 18.4.1864 osallistuessaan Dybbølin puolustukseen taistelussa, jossa Tanska kärsi sodan ratkaisseen suurimman tappionsa. Hän kirjoitti sairasvuoteeltaan pitkän kirjeen Ernst Linderille, joka julkaistiin Päivättäressä:
”Maamiehemme Liikasen meille lähettämästä kirjeestä, joka on kirjoitettu Kööpenhaminasta 23 p. huhtik. “Sairaana niin etten pääse wuoteeltani, koetan kuitenki muutamilla riwillä ilmoittaa, että tulin haawoitetuksi surkeana 18 p:nä huhtik. – 16 ja 17 pp. Aina k:lo 11 asti yöllä 18 p. Wastaan, sai 3:s rykmentti, johon minä kuuluin, seisoa esiwartiawäkenä wasemmalla puolella, jota wihollinen ampui 200:lla tykillä. – 17 p. iltapuoleen saiwat Preussiläiset pommeillaan sytytetyksi warustushuoneen linnoituksesspäästäa n:o 2. Sekä jalkawäen että tykkiwäen täytyi nyt perääntyä linnoituksesta, sillä yleiseen pelätiin että ruutikellari kuumuudesta syttyisi ja räjähtäisi ilmaan. Me odotimme tätä silmänräpäystä 20 askeleen päässä sywässä hiljaisuudessa. Kuitenkaan ruuti ei syttynyt. Wihollinen oli jo niin liki meitä että ainoastaan 200 kyynärän wäli eroitti meidät toisistamme, ja joka mies arwasi että Saksalaisten rynnäkkö ei enää olisi kauwan odotettawa. Noin 11 ja 12 wälillä yöllä tuliwat 2:nen ja 22:s rykm. wuorossaan meidän siaan, ja me saimme marssia pommisateessa oikealle puolelle, jossa pienen mäen takana saimme lewähtää edellisten wuorokausien waiwoista. Tässä oli meillä olkia ja willa-peitteitä, ja wäsymys teki lewon makeaksi, waikka wihollisen pommit alinomaa räjähtivät ympärillämme. Wihollisen pommeja wastattiin Als’in saarelta woimia myöten samanlaisilla sekä raketeilla, jotka wälähtivät sen paikan yli, jossa makasimme. Dyppelin patteriat oliwat jo waijenneet. Seuraavana aamuna (18 p.) k:lo 4 seisoimme taas sota-järjestyksessä ja odotimme wäkirynnäkköä, waan kuin kuuteen asti olimme turhaan odottaneet, asetuimme taas kaiwantoon. K.lo 10 tuli sanoma että wihollinen oli jo rynnistänyt wasempaa puolta wastaan, jonkatähden saimme käskyn marssia keski-paikan awuksi. Siellä kuulimme että wihollinen jo oli walloittanut linnoitukset n:o 5 ja 6. – Nyt lähdimme juoksussa ja hurraahuudolla näitä takasin ottamaan, waan tapasimme Preussiläiset jo ennenkuin sinne ennätimme, ja tässä syntyi kiiwas tappelu. Samassa hawaitsimme erinomaisen suuria joukkoja wihollisia, jotka tuliwat molemmalta puolelta ja tarkoittivwat sulkea meiltä tien siltaan, jonkatähden meille annettiin käsky juoksu-marssissa perääntyä siltaan päin ja sitä warjella siksi että wasemmalta puolelta perääntywät weljemme ennättäisi päästä sillan yli. Tässä sain nyt luotin reiteeni, josta kaaduin ja jäin paikalle. (Luoti sattui oikeaan reiteeni, repi lihan ja suonet ja loukkasi wähän luutakin). Onnekseni hawaitsi minun muuan upsieri kuin Preussiläsiset jo oliwat noin parin kymmenen askeleen päässä. Heti antoi hän muutamalle sotilaalle käskyn auttaa minua pois, waan sillan tykö tultuamme, haawoitettiin auttajani. Tässä kaatui wäkeä oikein hirwittävästi, sillä wihollinen ampui hywin kiiwaasti siltaa. – 3:s ja 20:s rykm. oliwat urhoollisesti warjelleet sillan päätä siksi että kaikki pääsiwät yli, jonka jälkeen hekin wiimeksi perääntyiwät ja sytyttiwät sillan palamaan. – K:lo 12 oli asia lopetettu. — Samana päiwänä wietiin minä muiden haawoitettujen kanssa, yhteensä 500, erääsen höyrylaiwaan, ja seuraawana päiwänä olimme Kööpenhaminassa.” — (Nyt seuraa kirjeessä kertomus muista suomalaisista wapaehtoisista, joista jo ennen olemme maininneet, waan kuin L. Niistä ei kerro muuta kuin mitä lukija jo tietää, niin jätämme sen).
Preussiläisten rynnäkköö odotettiin tawallisuuden mukaan päiwän koitteessa, waan se ei alkanutkaan ennenkuin k:lo 10 epp. He tuliwat äkkiä, sillä wäli ei ollut kuin 200 askelta, jonka he juoksiwat, kullakin santasäkki pään yli suojaksi. Ensin ottiwat he keskimäiset linnoitukset 4 ja 5, joita oikeastaan ei enää woinut linnoituksiksi kutsua, sillä ne oliwat kiiwaan ja lakkaamattoman tykki-tulen kautta niin häwitetyt, että koko linnoituksista oli jälellä ainoastaan pieniä ruha-kukkuloita, jotka eiwät antaneet suojaa ollenkaan, ja joissa tuskin löytyi yhtään ehyttä tykkiä. Kahdeksaan päiwään oli linnoituksesta ammuttu hywin wähän ja lopulla ei ollenkaan, sentähden ettei se ollut mahdollista kuin pommeja satoi niin tiheään wihollisen puolelta, ja niinkuin jo ennen olemme maininneet kantawat Saksalaisten uuden malliset tykit, joita tätä ennen ei ole wielä sodassa käytetty, edemmäksi kuin Tanskalaisten, joten wihollinen woipi wahingottaa niin pitkän matkan päästä ettei wastustajain tykit kanna perille ensinkään. Luultawasti hämmästyivät itse Saksalaisetkin siitä häwityksestä, jonka he hawaitsiwat linnoituksiin päästyänsä.
Ehkä Tanskalaiset wastustiwat tawallisella urhoollisuudellaan, oli kuitenki mahdotointa onnistua wihollisen peräyttämisessä, sillä hän riensi eteenpäin suurissa ja tiheissä laumoissa ja wäkensä oli lukematoin niinkuin meren aallot. Linnoitukset wasemmalla puolella, 1, 2 ja 3 joutuiwat lyhyen waan kiiwaan tappelun perästä wihollisen käsiin, ja suuri osa niiden wäestöä otettiin wangiksi, joukot takaisin ja saiwat wähäksi aikaa taas erään warusteen käsiinsä. Jos nyt olisi ollut muutamia rykmenttiä awuksi ja jos wihollisella ei olisi ollut niin monta wertaa enemmän wäkeä, niin olisi ehkä wielä tappelu woinut saada paremman lopun. Waan mitä kaksi rykmenttiä woisi kymmeniä wastaan! Kohta oli waruste uudellensa wihollisen wallassa. Kuitenki oli tarkoitus woitettu, sillä tämän painetti-rynnistyksen kautta estettiin wihollinen wangitsemasta lähimmät joukot, jotka nyt pääsiwät sillan yli. Kuin se osa wäestöä oli pelastettu, jota woitiin pelastaa, pantiin silta palamaan. K:lo 12, kahden tunnin hirweän kiiwaan tappelun perästä, oli asia päätetty, ja ainoastaan tykit jatkoiwat wielä jyrynsä molemmin puolin salmea.Miestappio oli luonnollisesti ollut erinomaisen suuri, ehkä suurempi Tanskalaisten puolella sen kautta että niin monta joukkoa tehtiin wangiksi. Waan jos tappio molemmin puolin olisikin saman wertainen, niin se kuitenki Tanskalaisten puolella on tuntuwampi koska Tanskalaisten armeija luwultaan on ainoastaan kymmenes osa Preussin koko armeijaa. Kaikki korkeimmat upsierit niissä rykmenteissä, jotka wuorostaan oliwat linnoituksissa kuin rynnäkkö tehtiin, owat wangitut, haawoitetut tahi kaatuneet, waan ei yksikään ole tullut sillan yli Als’in saarelle. Muuan kenraali sai luotin rintaan järjestäessään wäkensä painetti-hyökäykseen, ja kaatui. Wiimeiset sanansa oliwat: “älkäät huoliko minusta, pojat; jättäkäät minä! Edes!” — Kaksi ewestiä, neljä ewesti-luutnanttia kaiwataan. Muista kaatuneista upsiereistä mainitsemma waan luutnantti Schau’n jota ennen kolme weljestänsä oliwat kaatuneet tässä sodassa; wiides weli, joka on majuori, tuli haawoitetuksi. Kaatuneet, haawoitetut ja wangitut upsierit owat luwultaan yhteensä 120 wähintäin, ja niiden seasta taitawimmat. Mitä wäestöön tulee, niin oli esm. ensimäinen prikaati kadottanut niin paljon, ettei jälellä kuin kymmenes osa kokoprikaatista. Yhteensä lienee kaatuneiden, haawoitettujen ja wangittujen luku noin yli 4000 miestä.
Waan että Saksalaistenki puolella ei ole päästy aiwan wähällä, on helposti arwattawa. Als’n pattereista, sillan päässä ja rauta-patterilaiwasta Rolf Krake’sta lähetettiin pommeja ja lyijy-munia ehtimiseen Saksalaisten jalkawäkeä wastaan, josta ne tekiwät hämmennystä ja lewittiwät kuoleman hirmuisella waikutuksella.
Samana iltana saiwat Tanskalaiset, sodan seisatettua muutamaksi tunniksi, 30 kaatuneiden upsieriensa ruumista, jotka oliwat jääneet wihollisen käsiin. Kaikki ruumiit oliwat niin rewityt ja semmoisessa tilassa, että Preussin armeija on siinä taas häwäissyt itsensä ja wielä enemmän kuin ennen. Joka ruumiilta oli nimittäin ryöstetty rahakukkaro, kello, napit, saappaat j.n.e.; kaikki lakkarit oliwat tyhjennetyt jamajuori Rosen’in ruumis oli riisuttu niin paljaaksi ettei ollut mitään muuta jälellä kuin paita. Tämmöinen käytös sodassakin on jo hylätty koko siwistyneessä maailmassa ja se jää Preussin armeijalle ikuiseksi häpeäksi. Joka warastaa ruumiilta, se ei ole rehellinen sotamies; se on waras ja roswo, jonka mielestä ryöstö on ainoa sodan tarkoitus.”
Liikanen muisteli haavoittumistaan:
“Minut vietiin Sönderborgin myllyille sidottavaksi, mutta lääkäreiden oli mahdotonta ehtiä hoitaa sellaista suurta määrää, joten haavani jäivät sitomatta. Kenttäpoliisi keräsi haavoittuneet Sönderborgin torille. Minut kuljetettiin sairasvaunussa Hörupshavniin, josta norjalainen höyrylaiva ”Nordenstjerna” otti meidät kyytiin ja vei Kööpenhaminaan, jonne saavuimme 19. päivänä illalla. Suunnaton ihmisjoukko oli kerääntynyt laiturille ja molemmin puolin katuja katselemaan haavoittuneita, joiden määrä nousi 500:aan.”
Kööpenhaminassa Liikasta hoidettiin Tykistökoulun huoneistossa, jossa hänestä huolehti henkilökohtaisesti everstiluutnantin puoliso Ottilia Glahn, tuleva kenraalitar, jolle Liikanen oli lopun elämäänsä kiitollinen.
Seuraavassa osassa kerrotaan Liikasen toipilasajasta Kööpenhaminassa ja sen suuresta merkityksestä hänen tulevaisuudelleen.
Tämä kirjoitus on viides osa 15-osaista kirjoitussarjaa, jossa kerron valittuja paloja kirjan Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä tarinasta viikon välein ennen 13.4.2026 seminaaria Herman Liikasen kuoleman 100-vuotispäivänä. Tervetuloa seminaariin ja lukemaan kirja kokonaisuudessaan!
Edelliset osat voi lukea seuraavista linkeistä: