J. V. Snellman mainitaan Herman Liikasen Thomsen-kirjeenvahdossa ensimmäisen kerran 1.5.1868. Liikanen kertoo uuden kenraalikuvernööri Adlerbergin aloittamista venäläistämistoimista. Adlerberg oli kutsunut kaikki senaattorit ja yliopiston rehtori Arppen Pääsiäisen jumalanpalvelukseen yksityiseen kappeliinsa, jossa pömpöösit seremoniat pidettiin kello 24 ja 4 välillä aamuyöllä. Ne, joilla ei ollut luontoa olla poissa saivat olla polvillaan kynttilät kädessä venäläisessä messussa neljä tuntia. Tämä aiheutti pahaa verta isänmaallisissa. Seremonioiden tarkoituksena oli ilmeisesti totuttaa suomalaiset venäläiseen uskontoon ja tapoihin, kuten Puolassa oli jo tapahtunut. Senaattori Snellman on täysin kyllästynyt tähän herraan. Snellman on sopinut jäävänsä eläkkeelle kolmen kuukauden virkavapauden jälkeen.
Kesällä lakkautettiin Suomen armeija. Liikanen arvelee, ettei hänellä ole enää mahdollisuuksia päästä valtion virkoihin, koska niihin nimitettäneen eläköityvät upseerit, joiden eläkkeiden maksusta valtio haluaa säästää kurjassa taloustilanteessa. Lokakuussa Liikanen kertoo uuden venäläisen kirkon vihkimisestä Helsingissä:
Lokakuun lopussa venäläinen sotafregatti ankkuroitui Helsingin edustalle ja toi mukanaan uuden Laatokan piispan sekä 30 munkkia tai dervissiä vihkimään uutta venäläistä kirkkoa Helsingissä, joka oli rakenteilla viime vuonna. Seremoniat, jotka alkoivat sunnuntaina 25. lokakuuta ja jatkuivat muutaman päivän sen jälkeen, olivat mitä barbaarisimpia kuviteltavissa olevia. Messun aikana ammuttiin kymmeniä tykinlaukauksia, ja sunnuntai-iltana venäläiset järjestivät kirkon hautausmaalta suuren ilotulituksen. Piispa Pallas oli äärimmäisen raaka ja tietämätön kerjäläinen. Hän selitti yleisölleen varsin röyhkeästi, että messua tai vihkimistä edeltävillä kuvilla oli ihmeellinen voima. Messun aikana hän lausui kirouksensa kaikille muille uskonnoille ja pyysi Herraamme tuhoamaan ne. Tätä miestä kohtaan venäläiset osoittivat lähes jumalallista kunnioitusta.
Herman Liikasen äiti kuolee yllättäen 68-vuotiaana keväällä 1869. Kaikki lapset osallistuvat hautajaisiin Ristiinassa. Leskeksi jäänyt isosisko Maria muuttaa viiden lapsensa kanssa kirjansa Ristiinaan, Ponnan torppaan, jossa ennestään asuu pikkusisko Iita aviottoman lapsensa kanssa ja pikkuveli Otto, joka vielä auttaa vanhaa isäänsä torpan töissä.
Samoihin aikoihin valmistuu Vilhelm Thomsenin väitöskirja Den gotiske sprogklasses indflydelse på den finske (Goottilaisen kieliluokan vaikutus suomen kieleen). Thomsen lähtee pitkälle ulkomaanmatkalle. Kirjeenvaihto keskeytyy tälle ajalle 1869-1871. Meiltä puuttuu tältä ajalta sellainen kirjeenvaihto, jossa Liikanen selittää Suomen tapahtumia ystävälleen, mutta muusta kirjeenvaihdosta voi päätellä, että Liikanen on sosiaalisesti aktiivinen paitsi Tanskan matkaa rahoittaneiden ylioppilaspiirien kanssa, myös Hypoteekkiyhdistyksen kautta syntyneiden uusien tuttavuuksien kanssa.
Kun J. V. Snellman vielä tulee Hypoteekkiyhdistyksen johtoon kesällä 1869, täydentyy Liikasen ystäväpiiri nuorten fennomaanien ydinporukan kanssa. Snellman palkkaa Hypoteekkiyhdistykseen myös isänsä ja äitinsä menettäneen Emilie Bergbomin, joka on vastikään veljensä Karlin kanssa perustanut Suomalaisen Seuran, suomalaisen teatterin edeltäjän. Näin Herman Liikanen pääsee töissä päivittäin seurustelemaan sekä fennomaanien ideologin J. V. Snellmanin että suomalaisen teatterin intohimoisen kehittäjän Emilie Bergbomin ja tämän veljen kanssa. Liikanen tuntee vanhastaan Jaakko Forsmanin, mutta nyt hän pääsee säännöllisesti illallisille, joissa on läsnä Forsmanin lisäksi toinen samana vuonna peerustetun Uuden Suomettaren perustaja J. W. Calamnius, Karl Bergbom ja nuori viipurilainen Viktor Löfgren, joka opiskelee yliopistossa ja asuu Helsingissä Liikasen tavoin mamselli Sandelinin täysihoidossa. Muita kirjeissä mainittuja vakiotuttuja ovat kansallisrunoilijan poika J. W. Runeberg, joka on Liikasen lääkäri, ja Torsten Aminoff, jonka Liikanen tuntee jo vuosien takaa.
Herman hakee virkoja voidakseen kohentaa perheensä taloushaasteita. Hän hakee ainakin Helsingin kaupungin kamreeriksi ja Hämeenlinnan sairaalan toimitusmieheksi, mutta ei tullut valituksi kumpaankaan tehtävään. Samalla hän alkaa pitää työstä Hypoteekkiyhdistyksessa ja nauttia sen kautta avautuneesta sosiaalisesta elämästä.
Kun laajenemishaluinen ja jo Tanskaa ja Itävaltaa vastaan käytyjen sotien koulima Bismarckin johtama Preussi hyökkäsi Napoleon III:n Ranskaan heinäkuussa 1870, Hypoteekkiyhdistyksen virallinen sotaveteraani seuraa ja kommentoi sotatapahtumia intohimoisesti. Näistä kommenteista meillä ei ole kirjallista jälkeä ennen kuin Thomsen kirjeenvaihto alkaa uudelleen keväällä 1871 ja hän kertoo ajatuksistaan Thomsenille:
Minua harmittaa eniten, että viimeinen Ranskan ja Saksan sota otti niin huonon käänteen Ranskalle ja josta pidän yksin niin sanottuja liberaaleja vastuullisina, kun he asettivat oman turhamaisuuden ja kumouksenhimonsa hyvän tilalle. Ranska oppii silti jotain saksalaisilta, mitä velvollisuudentunto voi saavuttaa. Pidän vastustusta Ranskassa imperiumin viimeisinä päivinä rikollisena… Liikanen paheksui, että kun Gambetta onnistui osittain kaappaamaan vallan itselleen ja kun laillinen sotapäällikkö Bazaine ei kumartanut kapinallisia, häntä kutsuttiin petturiksi, vaikka hän piti Ranskaa pystyssä jättimäisissä taisteluissa Metziä puolustaessaan. Metz oli niin hyvin varusteltu, että Bazaine olisi pystynyt puolustamaan sitä vaikka kolme kuukautta. Hän olisi varmasti pelastunut, jos vallankumouksen koneisto olisi pysynyt vakaana eikä lamauttanut Ranskan joukkoja.
Vallankumouksia voidaan käyttää vain kauheana lääkkeenä, jossa ei laillisuuden tiellä voi päästä mihinkään tulokseen, kuten esimerkiksi asiamme Italian yhtenäisyyden kanssa… Olen vakuuttunut siitä, että historian tuomio on paljon parempi Napoleonille kuin syyskuun seikkailijoille, kuten Gambetta, Favre ja Picard, puhumattakaan heidän vanhoista ystävistään kommunisteista.
Liikanen oli ihaillut mm. Pariisin bulevardeilla uudistanutta Napoleon III:a, joka jäi saksalaisten vangiksi jo elokuussa 1870. Vangeiksi jäi myös marsalkka Mac-Mahon ja yli sata tuhatta sotilasta. Marsalkka Bazaine puolustautui yhä piiritettynä Metzissä. Pariisissa nousi valtaan uusi tasavaltainen hallitus Léon Gambettan ja Jules Favren johdolla. Nämä neuvottelivat Bazainen ja myös Garibaldin yhä jatkuvasta menestyksekkäästä vastarinnasta huolimatta Preussin kanssa rauhansopimuksen, johon kuului Pariisin miehittäminen, jota pariisilaiset nousivat vastustamaan asein. Pariisin kommuuni piti pintansa pari kuukautta. Tähän Liikanen viittasi puhuessaan kommunisteista. Sodan jälkeen Ranskan kolmannen tasavallan presidentiksi valittiin Adolphe Thiers, sama henkilö jonka kirjoista Liikanen oli nuorena oppinut ulkoa vanhemman Napoleonin kenraalien nimet ja teot. Sodan seurauksena myös Italia yhdistyy viimein, kun ranskalaiset sotilaat vetäytyvät Roomasta. Garibaldi oli sotinut viimeisen sotansa, mutta jatkoi uraansa parlamentaarikkona.
Tällä välin pikkuveli Karl on saanut Hermanin kontaktien kautta työpaikan Åkermanin kauppaliikkeessä Turussa, jossa tekee 13-tuntisia työpäiviä ja pääsee myös Hermanin tavoin hoitamaan kirjanpitoa. Kerran hän allekirjoittaa veljelleen kirjoittamansa kirjeen “Charles Liikanen”. Kaikki näiden suomenkielisten sisarusten välinen kirjeenvaihto tapahtuu vieläkin ruotsiksi.
—
Tämä kirjoitus on yhdeksäs osa 15-osaista kirjoitussarjaa, jossa kerron valittuja paloja kirjan Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä tarinasta viikon välein ennen 13.4.2026 seminaaria (ilmoittautumislinkki) Herman Liikasen kuoleman 100-vuotispäivänä. Seminaarin ohjelma on nyt julkaistu SKS:n verkkosivuilla. Salissa on vielä tilaa.
Kirjoitussarjan Edelliset osat voi lukea seuraavista linkeistä: Osa 1., Osa 2., Osa 3. , Osa 4. , Osa 5, Osa 6 , Osa 7ja Osa 8.