Autonominen Suomi on kehittynyt paljon kolmena edellisenä vuosikymmenenä. Rautatieverkosto on laajentunut niin, ettei edes katovuosina tarvitse pelätä nälänhätää. Seuraavaksi rataverkkoa laajennettaisiin Joensuuhun ja Jyväskylään. Tanskalainen jäänmurtaja Bryderen on mahdollistanut laivaliikenteen ympäri vuoden Kööpenhaminan ja Hangon välillä. Kansakouluja on perustettu kansan kielillä lukuisiin pitäjiin. Sähkövalaistus alkoi korvata kaasuvalaistusta, joskin molempia käytettiin rinnan pitkälle 1900-luvulle. Kaikesta tästä Herman Liikanen on raportoinut tanskalaiselle ystävälleen vuosien saatossa säännöllisissä puolivuosittaisissa kirjeissä, joiden ajoitus liittyy invalidieläkkeen nostoon hänen puolestaan Kööpenhaminassa.
Hyvät ajat olivat tulossa päätökseen 1880-luvun lopulle tultaessa. Kielitaistelu oli jakanut suomalaisuusliikettä, joka oli muuttunut kielirajat ylittävästä kansallismielisestä liikkeestä poliittiseksi etujärjestöksi, kun rajallista valtion rahaa piti jakaa suomen- ja ruotsinkielisille kouluille valikoiden. Fennomaanit ja svekomaanit olivat nyt poliittisia vihollisia. Samaan aikaan Venäjällä valtaan nousivat panslavistit, jotka pitivät autonomista Suomea ongelmana monikansallisen keisarikunnan muuntamisessa venäläiseksi kansallisvaltioksi.
Marraskuun 28. päivänä 1889 professori Jaakko Forsman oli tavanomaiseen tapaansa lähtenyt asunnostaan Kaisaniemen puiston laidalla osoitteessa Vuorikatu 22 kävelläkseen luennolleen yliopistoon muutaman korttelin päähän. Kääntyessään Hallituskadulle, hän näki vanhan ystävänsä ja Suomalaisen klubin perustajajäsenen, maisteri Waldemar Churbergin. 50-vuotias Forsman tervehti 41-vuotiasta ystäväänsä. Churberg ei tervehtinyt, vaan heitti kädessään olleen sateenvarjon maahan ja veti esiin revolverin ampuen kuusi laukausta kohti Forsmania. Kaksi luotia osui. Churberg lähti kulkemaan Fabianinkatua huutaen ajuria. Ohikulkijat riensivät auttamaan haavoittunutta Forsmania ja veivät hänet Kirurgiseen sairaalaan. Hengenvaaraa ei onneksi ollut. Churberg pidätettiin ennen kuin hän oli ehtinyt astua ajurin rattaille.
Churberg selitti oikeudessa murhayrityksen syyksi sen, ettei Suomalainen puolue ollut yhdistynyt Liberaalin puolueen kanssa vuosikymmen aiemmin, vaan oli antanyt kieliriidan jakaa kielirajat ylittäneen kansallismielisen liikkeen. Jaakko Forsman oli Suomalaisen puolueen johtajan G. Z. Forsmanin eli Yrjö Koskisen veli, jonka Churberg valitsi kohteekseen, koska piti senaattori Yrjö Koskista korvaamattomana. Oikeudenkäynnistä raportoi yksityiskohtaisimmin vastaperustettu Päivälehti, joka jakoi suomalaisuusliikettä lisää. Se edusti uutta nuorsuomalaista suuntausta, jossa uusi sukupolvi pyrki vastustamaan venäläistämistoimia aktiivisemmin kuin maan hallintoon integroitunut Yrjö Koskisen (ja Herman Liikasen) sukupolvi. Vaikka oikeuslääkäri oli todennut Churbergin täysjärkiseksi, oikeustieteen professori Jaakko Forsman arvioi Churbergin olevan hullu, kun teki mitä teki tuosta syystä. Churberg passitettiin ensin mielisairaalaan ja sitten maanpakoon Ruotsiin.
Helsingissä väkiluku oli yli kaksinkertaistunut vuodesta 1875 vuoteen 1890, kun eliniän pidentyessä maaseutu ei pystynyt työllistämään kaikkia. Liikaväestö muutti kaupunkeihin ja enenevässä määrin Amerikkaan. Nyt Helsingissä oli jo yli 50 000 asukasta, joista melkein puolet jo suomenkielisiä ja suomenkielisten osuus nousi kohisten. Seurakunta oli kuitenkin yhä ruotsinkielinen. Suomalaisella klubilla keskusteltiin seurakunnan jakamisesta kielen mukaan. Herman Liikanen vastusti tässä vaiheessa kaikkea jakoa suomenmielisille epäedullisena, koska suomenkielisten suhteellinen osuus kaupungissa kasvoi koko ajan. Liikanen huomautti, että “Nikolainkirkko ei ole äänestyksen alainen”. Tilanteesta voidaan selvitä pappeja lisäämällä. Seurakunnan kirkonkokouksessa ruotsinmieliset saivat veroäyrienemmistöllään päätöksen kahdesta ruotsinkielisestä ja yhdestä suomenkielisestä seurakunnasta, jolloin seurakuntien yhteisissä asioissa ruotsinkielisille tulisi sananvalta. Suomenkieliset jatkoivat jaon vastustamista senaatissa. Riitely jatkui lopulta vuoteen 1906, jolloin suomenkielisille epäedullinen jako toteutui, vaikka tuolloin jo enemmistö helsinkiläisistä puhui suomea.
Liikanen seurasi yliopiston tapahtumia aktiivisesti. Samana vuonna 1890 Liikasen siskonpoika Knut Holmberg valmistui papiksi ja Liikasen entinen oppilas Theodor Schwindt väitteli tohtoriksi. Kun suomenkielen professori August Ahlqvist kuoli yllättäen vain 60-vuotiaana juuri aikoessaan jäädä eläkkeelle, hänen professuuriaan hakivat sekä nuori kielitieteilijä E. N. Setälä että hänen opettajansa Arvid Genetz. Viranhaku oli riitaisa. Liikasen ystävä Vilhelm Thomsen auttoi siinä uutta suojattiaan Setälää. Lopulta pari vuotta myöhemmin molemmat nimitettiin professoreiksi, kun Ahlqvistin virka jaettiin kahtia. Suomessa oli jälleen katovuosi, mutta uudet liikenneyhteydet pelastivat nälänhädältä.
Vuonna 1892 teki suomalainen retkikunta arkeologi ja kansantieteilijä Johan Reinhold Aspelinin johdolla tutkimusmatkan Orkhonjoen laaksoon etsiessään suomalaisten heimon juuria. Tutkimusmatkan löydökset julkaistiin Suomalais-Ugrilaisen seuran julkaisuissa, joita Liikanenkin välitti Tanskaan Vilhelm Thomsenille. Löydöksien joukossa oli tunnistamatonta riimukirjoitusta. Thomsenin analyysi paljasti Aspelinin julkaiseman Orkhon-kirjoituksen muinaisturkkilaiseksi kieleksi ja hän nimesi ne “turkkilaisiksi riimuiksi”. Löytö mahdollisti turkkilaisten kielten historiallisvertailevan tutkimuksen, mikä osoittautui arvokkaaksi turkkilaisen kansakunnan tarinalle ja teki Thomsenista kansainvälisesti kuuluisan.
Vuonna 1896 kuoli vain 63-vuotiaana vuorostaan kenraali Alexander Järnefelt, jonka Liikanen oli tuntenut jo 30 vuotta. Järnefelt oli toiminut Mikkelin, Kuopion ja Vaasan läänien kuvernöörinä ja perustanut kuvernöörinä ollessaan kaikkiin pitäjiin ainakin yhden kansakoulun.
Kreikka kävi 1897 lyhyen sodan Ottomaaneja vastaan tukeakseen Kreetalla syntynyttä vastarintaliikettä. Kreikka hävisi, mutta Kreetalle myönnettiin autonominen asema. Näiltä ajoilta on peräisin Antti Almbergin (myöh. Jalava) kertoma tarina:
”Liikasessa on vanhana vielä nuoruuden tulta. Se leimahtaa ainakin silloin, kun hän ajattelee pienen kansan taistelua väkevämpää vastaan. Muistan yhden esimerkin puolentoista vuosikymmenen takaa. Silloin Kreikka taisteli Turkkia vastaan.
Liikanen, joka aina elävästi muisti omat taistelunsa italialaisten ja tanskalaisten riveissä, tapasi eräänä kevätpäivänä muutamia nuoria saksalaisia upseereita helsinkiläisessä ruokapaikassa ja lyöttäytyi puheisiin heidän kanssaan. Vastoin useimpain muiden sivistyneiden kansain mielialaa oli saksalaisten ja Saksan hallituksen myötätunto turkkilaisten puolella. Liikanen kävi heti käsiksi sotatapahtumiin, hän kysyi vierailta sanojen pistävyydestä huolimatta:
Eivätkö herratkin tahtoisi lähteä vapaaehtoisina Kreikan joukkoihin sotimaan Turkkia vastaan?
”Nein, nein” torjuivat toiset innolla sellaisen ajatuksenkin.
Mutta silloin kuohahti Hermanin polvessa nuori luuutnantti. Hän hypähti ylös, ojensi suoraksi matalan vartalonsa ja sanoi:
Kun minä olin teidän ikäinen, riensin minä Tanskan joukkoihin sotimaan Saksaa vastaan.
Vieraiden upseerien ennestäänkin tummahkot posket tummentuivat vielä huomattavasti. He katsoivat ihmetellen pientä vilkasta vanhusta. Mutta keskustelua ei jatkettu. ”
Marraskuussa 1898 Liikasella on ikäviä uutisia: “Yhtäkkiä monarkilta tuli senaatille määräys kutsua koolle ylimääräiset valtiopäivät seuraavaksi tammikuuksi, jotta Suomen asevelvollisuuslaki muutettaisiin Venäjän lain mukaiseksi… Edellä esitetyn mukaisesti meille lähetettiin uusi kenraalikuvernööri, joka tuli luoksemme kuin vihamieliseen maahan. En halua vaivata sinua hänen yksinkertaisella käytöksellään meitä kohtaan. Mies on sovinistien ja sotaministerin bulvaani.”
Uusi kenraalikuvernööri oli Nikolai Bobrikov. Keisari Nikolai II antoi 15.2.1899 säädöksen, jolla koko Venäjän etuja koskevien lakien käsittelyssä Suomen valtiopäivillä olisi vain neuvoa-antava rooli. Suomalaiset pitivät “helmikuun manifestia” vallankaappauksena. Kerättiin Suuri Adressi ja ulkomailla autonomista Suomea tukeva Pro Finlandia adressi. Kaikki Herman Liikasen lähisukulaiset allekirjoittivat Suuren Adressin, kuten kolmasosa kaikista täysi-ikäisistä suomalaisista vain yhdessätoista päivässä. Vilhelm Thomsen allekirjoitti eurooppalaisten kulttuurin edustajien Pro Finlandia adressin. Keisari Nikolai II ei ottanut kumpaakaan adressia vastaan.
Syksyllä kuoli äkillisesti ja yllättäen luonnollisen kuoleman vuorostaan Jaakko Forsman, jonka Liikanen oli nähnyt vain muutamaa päivää aiemmin Suomalaisella klubilla. Liikanen selostaa vuodesta 1863 alkanutta ystävyyttään ja Formanin saavutuksia kirjeessään Thomsenille.
“Elämme edelleen kuin myrskyisällä merellä. Yksi yllätys toisensa perään. Miten se päättyy, sitä ei kukaan tiedä.”
—
Tämä kirjoitus on kolmastoista osa 15-osaista kirjoitussarjaa, jossa kerron valittuja paloja kirjan Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä tarinasta viikon välein ennen 13.4.2026 seminaaria (ilmoittautumislinkki) Herman Liikasen kuoleman 100-vuotispäivänä. Seminaarin ohjelma on nyt julkaistu SKS:n verkkosivuilla. Salissa on vielä tilaa.
Kirjoitussarjan edelliset osat voi lukea seuraavista linkeistä: Osa 1., Osa 2., Osa 3. , Osa 4. , Osa 5, Osa 6 , Osa 7,Osa 8, Osa 9 , Osa 10 , Osa 11 ja Osa 12.