Joulukuussa 1913 kuolee Hirvensalmella pikkusisko Iida. Samoihin aikoihin juuri eläköitynyt professori Vilhelm Thomsen kyselee Herman Liikaselta tämän elämänkertatietoja ja yksityiskohtia kevään 1864 sodan tapahtumista. Liikanen epäilee, että hänen pitää kohta palauttaa mitalinsa. Maaliskuussa 1914 Liikanen saakin ilmoituksen vuosittaisesta 100 kruunun lisäeläkkeestä ja kutsun Dybbølin taistelun 50-vuotisjuhliin. Ohessa käännös Hufvudstadbladetissa julkaistusta Liikasen haastattelusta juhlien jälkeen 28.4.1914:
Dybbøl-juhlat Kööpenhaminassa.
Luutnantti Herman Liikasen haastattelu.
Luutnantti Herman Liikanen, joka oli ainoa veteraani Suomesta, joka osallistui tuolloin pääkaupungin Dybbøl-juhliin, palasi eilen Kööpenhaminasta Arcturuksella Helsinkiin. D. Pr. on haastatellut vanhaa soturia hänen muistoistaan näistä juhlista.
Viime lauantaina, viikko sitten, juhlat alkoivat suurella veteraanien kulkueella sotahaudoille. Ihmiset kokoontuivat puoli kymmeneltä aamulla Ratsastustaloon ja puoli kymmenen jälkeen lähti paraati. Aurinko paistoi, kadut olivat täynnä ihmisiä, Tanskan liput heiluivat katoilta ja liput ja bannerit heiluivat ikkunoissa. Siellä oli hirveästi tungosta. Ja kuinka hieno kulkue se olikaan. Kulkueen kärjessä oli torvisoittokunta.
Luutnantti Liikanen vaikutti edelleen olevan hyvin lämpimästi otettu upeasta spektaakkelista.
Kaatuneiden tovereiden kukkien peittämillä haudoilla käydyn seremonian jälkeen kulkue jatkoi matkaansa Amalienborgiin. Kuningas istui hevosen selässä linnan ulkopuolella olevalla aukiolla. Hän tervehti veteraaneja selkeällä ja tarkalla äänellä. Ja sitten tuli kiire. Kaikki tulivat esiin ja puristivat kuninkaan kättä. Luutnantti Liikanen oli harkinnut vetäytymistä taka-alalle, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Ystävällinen poika otti kuumassa frakissaan puuhkivan vanhan herran päättäväisesti kainaloonsa ja alkoi vetää häntä eteenpäin.
Pian hän seisoi aivan kuninkaan hevosen edessä. Poika taputti selkään ja luutnantti ojensi kätensä. Sitten kuningas kumartui ja kätteli voimakkaasti, mutta hän näytti väsyneeltä – ei ihme, hänellä kuuluu olleen edelleen kipua käsivarressaan.
Juuri ennen kello yhtä tarjottiin Charlottenborgissa kahvit. Kauhea määrä ihmisiä, niin siviilejä kuin upseereita. Luutnantti Liikaselle oli kerrottu, että linnan nykyinen intendentti oli hänen vanha aseveljensä kapteeni Daniel Bruun. Liikanen lähetti viestin olevansa paikalla ja muutaman minuutin kuluttua veteraanit olivat toistensa sylissä.
Luutnantti Liikanen vetäytyi lauantain ja sunnuntain juhlien jälkeen lepäämään muutamaksi päiväksi. Häntä ei siitä syystä kokonaan unohdettu. Hotellissa, jossa hän lepäsi, hänen luonaan vieraili kaksi nuorta, viehättävää seurapiirinaista. Nuoret naiset sattuivat olemaan Liikasta 50 vuotta aiemmin kriittisten päivien aikana sairaalassa hoitaneen kenraalitar Glahnin tyttäriä, jotka tulivat kunnioittamaan vanhaa soturia mitä kauneimmilla ruusuilla. Heidän edesmennyt äitinsä oli usein puhunut Liikasesta.
Muutoin luutnantti pysyi piilossa keskiviikkoiltaan asti, jolloin upseerikerholla tarjottiin illallista veteraanikokoontumisen ulkomaisille vieraille, ruotsalaisille Grevilliukselle, Åkerhielmille ja Öhrnsköldille sekä suomalaiselle Liikaselle. Illalliselle, joka oli todella upea, osallistui vain noin 30 henkilöä. Liikanen asetettiin kenraali Nørresøn ja eversti de Saint Aubainin väliin. Seuraavana päivänä juhlittiin taas kolmea ruotsalaista ja Liikasta. Laivaston upseerit tarjosivat gaala-aamiaisen, ja luutnanttimme istui kontra-aamiraali Zachariaksen, viehättävän pöytänaapurin, vieressä. Tällä aamiaisella neljä ulkomaalaista veteraania saivat kutsun päivälliselle kuninkaan kanssa samana iltana. Luutnantti Liikasen mielestä nyt kuitenkin riitti. Vasta kun hänelle kerrottiin, että kutsu oli käytännössä kuin käsky, hän päätti lähteä.
Luutnantti vaikutti edelleen varsin innostuneelta, kun hän muisteli illallista kuninkaan kanssa. Hänelle annettiin paikka kuninkaan vierellä ja hänestä tuli paljon huomion kohde.
– Hän on niin upea kuningas, Liikanen sanoo. Hän kertoi minulle pojistaan – he olivat myös pöydässä – yksi heistä on pian opiskelija, hän sanoi. Ja sitten kuningas kysyi, minne minut oli sijoitettu Dybbølissä. Sanoin Kauffmannin prikaatin kolmanteen rykmenttiin. Saman tien kuningas kutsui luoksemme herrasmiehen, joka tuli ja puristi kättäni. Hän sattui olemaan Kauffmannin poika. Ja me kaikki saimme ”Dannebrogsmanin” – se on parempi kuin pelkkä Dannebrog. Kyllä, meille oltiin ystävällisiä kuninkaan luona Amalienborgissa.
Hän pääsi istumaan illallisella kuninkaan vieressä. Kuningas ojensi hänelle omakätisesti “Dannebrogsmand” hopearistin. Kun hän sai tällaisen kohtelun Tanskassa, muuttui asenne unohdettua vanhusta kohtaan myös Suomessa. Liikanen kutsuttiin Suomalaiselle klubille, jossa hänet seppelöitiin ja hänelle luettiin Kaarlo Hemmo Tiihosen pitkä runo “Tervehdys ja kädenlyönti sotaurhosankarille”. Suomen Hypoteekkiyhdistyksen vuosikokouksessa toukokuun 16 päivänä, 1914, myönnettiin pyynnöstä ero ja 3 600 markan vuotuinen eläke kirjanpitäjä luutnantti Herman Liikaselle, joka on ollut yhdistyksen palveluksessa vuodesta 1865. Liikanen oli täyttänyt 79 vuotta kolme päivää aiemmin. Liikanen on jälleen julkisuuden henkilö, jonka näyttäytymisistä eri tilaisuuksissa mainitaan lehdissä.
Ensimmäinen maailmansota alkoi elokuussa 1914. Seuraavana vuonna Liikanen lopettaa puolivuosittaiset kirjeensä Thomsenille sensuurin vuoksi. Hänen nuorempi veljensä Otto kuolee 7.12.1917, vain päivä itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Herman Liikanen osallistuu hautajaisiin ja jää Hirvensalmelle suojaan alkavan sisällissodan alta. Liikasen vanhan ystävän poika Hannes Ignatius lähetti Herman Liikaselle sähkösanoman Hietasen asemalle:
Päämajan tiedonanto 6p huhtik 1918
Suomen armeijan ensimmäinen suuri voitto on saavutettu. Tampereen punainen varusväki on antautunut.
Ignatius Wp.
Kun sota oli päättynyt, 83-vuotias Herman Liikanen matkusti rautateitse Hietasen suojeluskunnan esikunnan luvalla Helsinkiin 14.5.1918 ja oletettavasti seurasi Mannerheimin voitonparaatia kaksi päivää myöhemmin Helsingissä edesmenneen Otto-veljen Helsingissä asuvien poikien ja näiden perheiden kanssa. Liikanen jää asumaan Hirvensalmelle, jossa asumiskustannukset ovat pienemmät kuin Helsingissä. Hän vierailee edelleen ajoittain Helsingissä, asuen tällöin sukulaisten luona.
Yksi aikakausi päättyi, kun Uusi Suometar lakkautettiin. Viimeinen numero ilmestyi 31.12.1918. Sen tilalle perustetaan Uusi Suomi Kokoomuksen äänenkannattajana, mutta siitä Liikanen ei enää perusta. Liikasen Karl-veljen poika Alarik on maailmansodan aikana palvellut Venäjän armeijassa ja ylennetty aliratsumestariksi. Alarik erosi Venäjän armeijasta maaliskuussa 1918, mutta jäi bolshevikkien panttivangiksi. Suomi oli sisällissodan jälkeen käytännössä Saksan vasalli. Alarik vapautetaan Keisarillisen Saksan kenraalikonsulin välityksellä ja hän palaa Suomeen. Sukulaisten suhteet Mannerheimin esikuntaan kuuluneeseen Hannes Ignatiukseen saattoivat auttaa. Alarik Liikanen komennettiin marraskuussa 1919 hoitamaan Suomenlinnan paikallismajurin, sittemmin komendantin tehtäviä ja olemaan Suomenlinnan paikalliskomppanian päällikkö.
85-vuotias Liikanen matkustaa vielä Tanskaan kesällä 1920 juhlistamaan vuonna 1864 menetetyn Pohjois-Slesvigin liittämistä takaisin Tanskaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Liikanen oli harvoja vielä hengissä olevia vapaaehtoisia, jotka osallistuivat juhlallisuuksiin. Juhlista kirjoitettiin laajalti tanskalaisissa lehdissä ja myös Suomen Kuvalehdessä Suomessa. Seuraavana vuonna Liikanen valittiin Suomalaisen klubin ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Hän oli toiminut klubin tilintarkastajana vuosina 1892–1917 ja ollut jäsen perustamisesta asti. 87-vuotiaana Liikanen tarttuu pitkästä aikaa kynään onnitellakseen ystäväänsä Vilhelm Thomsenia tämän 80-vuotispäivän johdosta ja kertoo kuulumisia:
Turaanin heimo on nyt Suomessa alkanut itsenäistä elämäänsä, mutta rajanaapurimme, etenkin Itä-Karjalaiset ovat vielä tuskallisessa asemassa. Suomen apu ei riitä.
Herman kävi usein Kuhmalahden pappilassa Maria-siskon pojan, kirkkoherra Knut Fabian Saarenmaan perheen luona. Knutin tytär Salme Strandman muistelee vuonna 2002, että Liikasta kutsuttiin heillä Herman-enoksi tai vain enoksi. Hän asui Kuhmalahdella pappilan kulmahuoneessa. Kun hän köpitti kuistin rappusia, pikku Salme ojensi hänelle käden ja auttoi ylös. Tämän on täytynyt tapahtua vuosikymmenen loppua kohti. Salme kertoo enolla olleen reidessä syvä ja iso arpi. Hän ontui hieman. Pappilaan tuli Uusi Suomi, siis vuoden 1919 jälkeen, jota eno ei suostunut lukemaan: “En mie lue ulkomaan uutisia!”. Sen sijaan eno kävi pappilan torpparin Nummelan luona lukemassa Aamulehteä. Eno ei hyväksynyt Aleksis Kiveä eikä Juhani Ahoa, jotka olivat August Ahlqvistin aikalaiselle liian moderneja, joten Salmen veli Erkki kiusasi vanhusta ripustamalla tämän sängyn yläpuolelle Juhani Ahon ja Aleksis Kiven valokuvat. Eno ei myöskään hyväksynyt “peruna”-sanaa: “Se on potaatti eikä peruna.” Kun ruokailtiin ja kirkkoherra Saarenmaa antoi enolle kunnian istua hänen vierellään, eno vastasi “Olen minä istunut kuninkaankin vieressä!”
Herman Liikanen halvaantui vieraillessaan Kuhmalahdessa vuonna 1924, mutta eli siellä vielä pari vuotta sänkypotilaana. Hänen isosiskonsa Maria kuoli 93-vuotiaana Hirvensalmella joulukuussa 1925. Herman Liikanen oli sisaruksista viimeinen, joka oli vielä elossa, ennen kuin hänkin lopulta kuoli 13. huhtikuuta, 1926. Hän sai valtiolliset hautajaiset Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Hauta löytyy opassoveluksella.
Kun meillä Snellmanin voimakkaan herätyksen hedelmänä suomalais-kansallinen sivistystaistelu, vaikkakin verettömin asein käytynä, 60- ja 70-luvuilla virisi pitkin linjaa, niin tuskinpa suomalaisella puolella tapasi toista taistelijaa niin innokasta ja kiivasta kuin Herman Liikanen oli. – Niilo Liakka, Kansanvalistusseuran kalenterissa, 1927.
—
Tämä kirjoitus päättää 15-osaisen kirjoitussarjan, jossa olen kerrannut valittuja paloja kirjan Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä tarinasta viikon välein ennen 13.4.2026 seminaaria Herman Liikasen kuoleman 100-vuotispäivänä. Seminaarin ohjelma on nyt julkaistu SKS:n verkkosivuilla. Salissa on vielä tilaa, mutta kahvit on jo tilattu viime viikon pääluvun mukaan.
Kirjoitussarjan edelliset osat voi lukea seuraavista linkeistä: Osa 1., Osa 2., Osa 3. , Osa 4. , Osa 5, Osa 6 , Osa 7,Osa 8, Osa 9 , Osa 10 , Osa 11 , Osa 12 , Osa 13 ja Osa 14.