Vuosisadan vaihtuessa Suomessa vallitsee Bobrikovin sortokausi. Herman Liikanen kuvaa Bobrikovia Suomen teloittajaksi. Etelä-Afrikassa on käynnissä buurisota, jossa suomalaiset samaistuvat englantilaisten alistamiin buureihin, joita auttamaan on lähtenyt parikymmentä suomalaista vapaaehtoista. Lehdissä ja Liikasen kirjeissä ei tietenkään mainita Etelä-Afrikan orjuutettua tummaihoista valtaväestöä, joita pidetään eri rotuna. Liikasen vanha ystävä Viktor Forselius alkaa tuoda maahan Benz-merkkisiä polttomoottoriautoja.
Henkilökohtaisesti vuosisadan vaihteesen osuu pari noloa sattumusta. Senaattori Yrjö-Koskiselle ollaan järjestämässä 70-vuotisjuhlaa, mutta Yrjö-Koskinen itse kieltäytyy kunniasta. Liikanen kuitenkin osallistuu päivälliselle Seurahuoneella maakunnista tulleen valtuuston kanssa. Toinen sattumus liittyy Liikasen nyt 25-vuotiaaseen kummipoikaan ja entiseen huollettavaan Elon Ålbergiin, joka on vaihtanut nimensä Sariolaksi. Tämä on hävittänyt perintörahansa, jotka Liikanen oli tallettanut Hypoteekkiyhdistyksen obligaatioihin, ja päättänut lähteä Amerikkaan etsimään onneaan. Yhtäkkiä polyteknikko Sariola oli ilmestynyt Kööpenhaminassa Vilhelm Thomsenin ovelle ja pyytänyt rahaa. Thomsen ei ollut kuullutkaan tästä nuoresta miehestä. Liikanen ei ollut koskaan maininnut häntä kirjeenvaihdossa. Nyt Liikanen joutuu selittämään koko pitkän tarinan ja korvaa Thomsenin antamat rahat. Thomsen palautti Liikasen lähettämän vekselin. Elon muutti Amerikassa nimensä Herman Raeksi ja meni naimisiin toisen suomalaisen siirtolaisen kanssa.
Seuraavana vuonna Liikanen kuvaa suomalaisen lehdistön sensuuria ja alennustilaa ylipäänsä:
Arvostetuista sanomalehdistä Uusi Suometar on toistaiseksi saanut ilmestymisluvan, vaikka se on saanut jatkuvasti varoituksia. Surullisinta kaikessa on, että ruotsinkielinen lehdistömme on vajonnut dekadenssiin. Tällä hetkellä pääkaupungin ainoa sanomalehti on nyt edesmenneen maisteri August Schaumanin vuonna 1865 perustama Hufvudstadsbladet, joka oli alun perin tarkoitettu mainoksille. Schauman myi tämän sanomalehden vähän ennen kuolemaansa Maisteri Frenckellille, joka on tässä maassa tunnetun kirjanpainajaperheen, yritys on Frenckell & Son, jälkeläinen. Perhe oli alun perin israelilaista syntyperää. Tämä mies yhdessä joidenkin lähes tuntemattomien ihmisten kanssa muokkaa nyt tätä sanomalehteä ja koska ei saa arvostella edes venäläisten sekaantumista meidän asioihimme, hän jyrisee myös fennomaaneja vastaan ja Yrjö-Koskinen on nyt piikki heidän kyljessään. Sanomalehti edustaa entisen ruotsalaisen puolueen ääripäätä, joka on ylpeänä kutsunut itseään ”viikingeiksi” vuodesta 1870. Nämä ääriliikkeet perustivat vuonna 1870 Vikingen-lehden vastapainoksi hiljaiselle Dagbladetille, jonka sanottiin alentuvan fennomaaneja kohtaan, vaikka Dagbladet toki vastusti suomenkielisten koulujen perustamista ja suomen kielen käyttöä oikeuslaitoksessa suomenkielisten osapuolten oikeustapauksissa. Lehden todellinen virhe heidän mukaansa oli se, että lehti kutsui kaikkia maan asukkaita suomalaisiksi, ei ruotsalaisiksi kuten me soturit halusimme. Dagbladet kesti myrskyn niin kauan kuin Robert Lagerborg eli, mutta hänen kuolemansa jälkeen lehti joutui yhä enemmän Maisteri Chydeniin käsiin ja kieli- ja kouluasioissa se lähestyi kansan toiveita ja lähestyi fennomaaneja. Tämä oli varjo viikingeille kuten Illbergille. Suomalaisia kouluja ei tuolloin ollut olemassa, tai niitä oli toiminnassa vain muutama, joten sekä fennomaanit että svekomaanit joutuivat lähettämään lapsensa silloisiin ruotsalaisiin kouluihin. Osa näistä [ruotsinkielisiä kouluja käyneistä] nuorista liittyi viikinkeihin, joita haluttiin pitää puhtaina ruotsalaisina, ja osa liittyi fennomaaneihin.
Lehdistö ja sivistyneistö jakaantui kärjistyneen kieli- ja kansallisuuskiistan mukana svekomaaneihin ja fennomaaneihin, joiden joukossa oli toki paljon ruotsinkielisiä Liikasen ystäviä. 66-vuotias Liikanen paljastaa nyt ensimmäisen kerran Thomsenille, miksi hän ei ole pitkään aikaan halunnut keskustella politiikasta häntä vuoden 1864 Tanskan matkan rahoituksessa auttaneen Illbergin kanssa, joka oli siis kallistunut svekomaanien leiriin ja samaistui ruotsalaiseen kansallisuuteen.
Liikanen kuvaa, kuinka nyt vuonna 1901 joukko viikinkejä piti kissaserenadin Yrjö-Koskiselle, senaattori Enebergille ja muille johtaville fennomaaneille ja osoitti mieltään venäläisen esikunnan edessä. Seurauksena poliisipäällikkö erotettiin ja venäläinen nimitettiin Uudenmaan kuvernööriksi. Senaattori Yrjö-Koskinen ja Suomalainen puolue pyrki liennyttämään välejä venäläisiin pelastaakseen mitä pelastettavissa oli, kun taas monet nuoremman polven fennomaanit liittyivät ruotsinkielisiin perustuslaillisiin kagaalissa, joka pyrki aktiivisemmin vastustamaan venäläistämistoimia. Kagaaliin kuuluivat mm. Liikasen entinen oppilas ja nykyinen Kansallismuseon intendentti Theodor Schwindt, professori E. N. Setälä sekä Liikasen pitkäaikaisen Hypoteekkiyhdistyksen kollegan Olga Svinhufvudin poika P. E. Svinhufvud.
Suomen erillinen asevelvollisuusarmeija lakkautettiin lopullisesti 1902, jonka jälkeen suomalaiset joutuivat venäläisen asevelvollisuuden piiriin. Kaartin pataljoona oli ainoa toimiva joukko-osasto. Suurin osa kunnista kieltäytyi näissä oloissa osallistumasta sen rekrytointiin. Liikanen kirjoittaa:
Tästä johtuen monet kaupungin nuoret miehet päättivät 17. ja varsinkin 18. huhtikuuta tehdä röyhkeän kepposen, jota ei pidä hyväksyä, ja luultavasti johtivat meidän, jos saan sanoa niin, Boulangistersimme, häiriköimään Kaartin maneesin edessä 17. päivänä. Tarkoituksena näyttää olevan ollut estää ne, jotka ilmoittautuivat vapaaehtoiseksi palvelemaan Kaartissa samana päivänä. Seuraavana päivänä, 18., sama väkijoukko, jossain määrin humalassa ja samojen terroristien johdolla kuin edellisenä päivänä, riehuu Senaatin aukiolla kuvernöörin ikkunan alla, joka on venäläinen edellisen vuoden tempun ansiosta, käskien kasakat helposti heti hajottamaan väkijoukon. Nämä saapujat heittäytyivät umpimähkäisesti suurella julmuudella väkijoukkoon ja tappoivat vain muutamia viattomia ihmisiä, jotka olivat oikaisseet aukion poikki tietämättä väkijoukkojen tarkoitusperistä. Pian tämän jälkeen virallisista lehdistä luettiin ”kohtalainen” uhkaus, jossa muun muassa kerrottiin, että suomalaiset eivät näytä pystyvän pitämään järjestystä maassa jne.
Liikasen mellakoijista käyttämä termi viittaa ranskalaiseen kenraali Boulangeriin, joka oli suosionsa huopulla 1891 ollut lähellä tulla nimitetyksi Ranskan diktaattoriksi revanssihenkisellä politiikallaan, joka vaati kostoa saksalaiselle kansakunnalle vuoden 1870 nöyryytyksestä. “Kenraali Revanssi” hävisi tuolloin vaalit, mutta hänen lietsomansa ajatusviirus vaikutti tulevan ensimmäisen maailmansodan syttymiseen vuonna 1914. Tässa tilanteessa avattiin Helsingissä uusi Kansallisteatteri J. H. Erkon näytelmällä Pohjolan häät, jota oli ennalta sensuroitu sensuurin välttämiseksi.
Yrjö-Koskinen kuolee 1903 vain kuukautta vaille 70-vuotiaana. Liikanen on tässä vaiheessa ollut Hypoteekkiyhdistyksen palveluksessa jo 38 vuotta ja toivoo voivansa jäädä eläkkeelle, kun 40 vuotta tulee parin vuoden kuluttua täyteen ja hän täyttää 70.
Illberg kuolee ajan tavan mukaan äkisti ja yllättäen alkuvuodesta 1904. Samaan aikaan syttyy sota Venäjän ja Japanin välille. Suomalaiset samaistuvat japanilaisiin. Liikanen miettii, voisiko suomen kieli olla sukua japanille. Bobrikov murhataan. Yrjö-Koskisen seuraaja Eneberg kuolee. Paroni Hisinger kuolee. Hisinger oli myös ollut Liikasen 1864 matkan rahoittajia. Setälä on valittu valtiopäiville pappissäädyssä.
Keväällä 1905 Liikanen saa kirjeen unkarilaiselta kielitieteilijä Josef Szinnyeiltä, jolla on suomalainen vaimo ja jolla on yhyteisiä ystäviä Liikasen kanssa Suomalaisen klubin seurapiireistä. Szinnyei kirjoittaa sujuvasti suomeksi ja tyrmää yksiselitteisesti arvelut, että suomi ja japani olisivat sukulaiskieliä, vaikka jotkut tutkijat ajattelevatkin japanin kuuluvan suomalais-ugrilaisten tavoin ”urali-altailaiseen” kieliryhmään. Hän kirjoittaa, että ”ei ole vielä olemassa mitään tieteen nykyisiä vaatimuksia tyydyttävää todistelua siitä, että nämä kielet kuuluvat yhteen.” Liikasen vanha ystävä kauppaneuvos Viktor Forselius kuolee Turussa. Tohtori Bergbom eroaa Kansallisteatterista. Sekä Emilie että Karl Bergbom kuolevat muutaman kuukauden kuluttua. Venäjä häviää Japanin sodan ja valtakunnassa lakkoillaan. Lakot leviävät myös Suomeen. Keisari taipuu painostettuna uudistuksiin, myös Suomessa. Liikanen selostaa tilannetta ja lähettää Thomsenille sanomalehtiä: “Työläisten lakko jatkuu tiettyjen agitaattoreiden tukemana… Kaikki tämä tuntuu minusta tuontitavaralta, jolla ei ole juuria varsinaisissa suomalaisissa.” Liikanen kutsuu perustuslaillisia “boulangisteiksi”. Senaatti erosi. Mechelinin perustuslaillisten johtama senaatti tilalle.
Vuonna 1906 vietetään Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlaa, jonka kunniaksi lukuisat suomalaiset suomalaistavat ruotsinkieliset nimensä. Agathon Meurman täytti 80. Liikanen osallistui kunniaillalliselle. Vuonna 1907 järjestetään Euroopan ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit, jossa on yhtäläinen äänioikeus kaikilla miehillä ja naisilla säädystä ja varallisuudesta riippumatta. Tulokset yllättävät erityisesti perustuslailliset, jotka jäävät vähemmistöön. Liikanen kirjoittaa:
Valitut voitaisiin todennäköisesti jakaa seuraaviin luokkiin:
1. äärioikeisto ruotsalaisessa puolueessa 24 henkilöä
2a Oikean siiven avustusryhmä tai vasemmiston nuoret suomalaiset, eli nuorsuomalaiset, 26 henkilöä
3a Keskusta tai tarkemmin sanottuna vasemmisto muodostaa vanhan suomalaispuolueen noin 60 henkeä tai ehkä hieman enemmän.
Maamme sosialistien äärivasemmisto on uusi ilmiö, vieraiden maiden keinotekoinen jäljitelmä, äskettäinen keksintö täällä, jonka ovat esittäneet järkyttyneet mestarit, opiskelijat ja muut enemmän tai vähemmän kunnolliset agitaattorit. Heidän vahvuutensa on todennäköisesti lähellä 80:tä.
Noin 10 henkilöä kuuluu määrittelemättömiin ryhmiin.
Väkeä on yhteensä 200. Näistä naisia on täytynyt olla hieman yli tusina, jaettuna eri puolueryhmiin. Nähtäväksi jää, minkälaisia maapäivistä tulee.
Vuonna 1908 Liikanen kirjoittaa, ettei hänellä ole ole enää montaa ystävää elossa sen paremmin Tanskassa kuin Suomessakaan. Seuraavana vuonna vanhoista ystävistä kuolivat vielä K. F. Ignatius, Otto Donner, Antti Jalava (entinen Almgren) ja Viktor Lounasmaa (entinen Löfgren). Autonomian kannalta lyhyt parempi aika oli taas päättymässä: “Venäjän byrokratia on keksinyt uusia temppuja myös Suomea vastaan. Se on julistanut monarkille, että kaikki edellisen parlamentin käsittelemät asiat ovat laittomia.” Liikanen oli kuullut, että Thomsen on kutsuttu luennoimaan Suomeen, mutta tämä oli perunut matkan terveydellisistä syistä. “Kaikki tämä luonnollisesti masensi minua, varsinkin kun olin ollut huonolla tuulella jo jonkin aikaa. Nyt olen melkein toipunut ja työskentelen edelleen Suomen Hypoteekkiyhdistyksessä.”
Vuonna 1910 Liikanen kirjoittaa:
Helsinki on muuttunut täysin siitä, kun ensimmäisen kerran täällä kävit. Lähes kaikki puutalot ovat kadonneet ja niiden tilalle on rakennettu suuria kivitaloja. Väkiluvun arvioidaan nyt olevan noin 130 000 ihmistä. Näin ollen kaikki on mennyttä, niin täälläkin.
Kuoleman kautta olen menettänyt lähes kaikki vanhemmat tuttavani. Olen toki saanut uusia tilalle, mutta kaipaan silti jatkuvasti vanhoja. Itse en joudu odottamaan kauaa. Vuoro koittaa pian.
Vuonna 1867 Helsingissä oli vain 22 000 asukasta, lähes kaikki ruotsinkielisiä virkamiehiä ja heidän ruotsinkielistä palvelusväkeään. Talot olivat valtaosin matalia puutaloja. Harvoissa katulampuissa poltettiin öljyä. Reilussa neljässäkymmenessä vuodessa kaupunkiin on tullut teollisuutta, öljylamput on korvattu kaasu- ja sähkölampuilla, väkiluku on yli kuusinkertaistunut ja muuttunut suomalaisenemmistöiseksi. Puhelinlaitos perustettiin jo 1881. Rautateillä pääsee matkustamaan Helsingistä nopeasti maan joka kolkkaan. Monikerroksiset kivitalot ovat korvanneet puutalot kantakaupungissa, joka on kasvanut joka suuntaan. Liikanen on itse joutunut muuttamaan kauemmas keskustasta halvempien asuntojen perässä. Hän pääsee nyt liikkumaan töihin osan matkaa sähköllä käyvillä raitiovaunuilla. Hevosia on alettu korvata polttomoottoriautoilla, joita on jo niin paljon, että niille on määrätty rekisterikilvet.
Pikkuveli Karl kuolee helmikuussa 1911. Syyskuussa 1912 tulee lopulta Vilhelm Thomsenin kauan odotettu paluuvierailu Suomeen ensimmäisen kerran sitten vuoden 1867. Thomsen on 70-vuotias. Liikanen on jo 77-vuotias ja edelleen töissä Hypoteekkiyhdistyksessä, jolla on nyt uusi talo Etelä-Esplanadilla. Liikanen tapaa Thomsenin lyhyesti rautatieasemalla. Thomsen saa valtiovieraan vastaanoton ja tiiviin ohjelman. Vierailun järjestäneet uuden polven akateemikot eivät kutsuneet Liikasta yhteenkään tapahtumaan.
—
Tämä kirjoitus on neljästoista osa 15-osaista kirjoitussarjaa, jossa kerron valittuja paloja kirjan Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä tarinasta viikon välein ennen 13.4.2026 seminaaria Herman Liikasen kuoleman 100-vuotispäivänä. Seminaarin ohjelma on nyt julkaistu SKS:n verkkosivuilla. Salissa on vielä tilaa, mutta kahvit on jo tilattu edellisen viikon pääluvun mukaan.
Kirjoitussarjan edelliset osat voi lukea seuraavista linkeistä: Osa 1., Osa 2., Osa 3. , Osa 4. , Osa 5, Osa 6 , Osa 7,Osa 8, Osa 9 , Osa 10 , Osa 11 , Osa 12 ja Osa 13.