Annikki Liikanen o.s. Puolakka nimitettiin Juvalta vuoden 1994 Liikaseksi Kuusamossa pidetyssä vuosikokouksessa. Valinta osoitti sen, että myöskin avioliiton kautta sukuun tulleet voidaan valita vuoden Liikaseksi.
Sukuseuran vuosikokous 2000 valitsi Annikin kunniajäseneksi (numero 3) kiitokseksi monivuotisesta työstä sukuseuran hyväksi. Annikki, jonka puoliso on Pauli Liikanen, on useiden vuosien aikana koonnut henkilötietolomakkeille tietoja Juvan Liikasista ja työ jatkuu. Joskus keruu on vaikeaa, mutta Annikki ei ole antanut periksi, vaan hän on sitkeästi tarponut eteenpäin ja tulokset ovat olleet hyviä.
Annikilla ja Paulilla on Kari-niminen poika, joka oli sukuseuran hallituksessa vv 1990–1992 edustamassa Juvan Liikasia. Karilla on poika Sami nimeltään. Kari asuu Jyväskylässä.
Annikki Liikanen kertoo itsestään 9.11.2000 seuraavan.
Lapsuuden koti
”Molemmat mummoni olivat köyhien ruotusotilaiden tyttöjä. Synnyin Juvan Hyötyynkylässä 1923 itsenäistyvään possakkatorppaan. Torpassa asui 13 ihmistä, pappa, mummo, nuorin setäni, vanhin setäni vaimonsa ja kolmen poikansa kanssa ja meidän perhettä viisi henkilöä. Olimme syntyneet serkkujen kanssa vuorovuosin. Ollessani 6-vuotias sain kaksoisveljet. Silloin jo setäni oli rakentanut oman talon pihapiiriimme. Olin kymmenvuotias kun kotimme valmistui kauemmaksi pellonreunaan. Tämän ensimmäisen kotini ilmapiirin uskon vaikuttaneen eniten omaan kehitykseeni. Porukassa oppi sopeutumisen ja vastuun myös toisista. Jo silloin isäni ja vanhin setäni olivat yhdistys- ja kunnallisissa luottamustoimissa. Myös kotonani pidetyt kokoukset ja ohjelmien harjoitukset ohjasivat jo nuoresta lähtien minut yhdistys- ja yhteistoimintaan kyläläisten kanssa
Samoin rakkaus luontoon ja käsintekemiseen korostui jo silloin. Saamani paperit leikkelin suunnitellen niistä kauniita kuvioita ja kukkia. Kudoin jo silloin sukkani ja käsineeni itse. Kaiket kesät keräsin kukkia vesipurkkeihin savusaunan penkille, koska torpassa sisällä ei ollut tilaa purkeilleni.
Mahdollisuus oli vain kansakouluun. Sinnekin oli kuljettava jalkaisin 6 kilometriä, josta matkasta puolet oli pitkospuita ja omaa meidän koululaisten tallaamaa lumista polkua pitkin. Myöhemmin olen kyllä yrittänyt tunkea nenääni sinne, missä voisin jotain oppia. Esimerkiksi 15 -vuotiaana olin esiintymiskursseilla.Kesät kotonani viljeltiin pieniä peltotilkkuja ja raivattiin lisää peltoa, tutuksi tulivat myöskin suo ja kuokka. Syksy oli suurisuuntaista metsästystä. Riistan veljekset veivät Mikkeliin vuoropäivin, tästä nimi lintu Puolakat. Talvet isäni toimi sahalla työnjohtajana. Sahalle oli 7 km matka, joten isää näki vain kaksi kertaa viikossa. Vaikka setien perheet asuivat omissa kodeissaan säilyi aina iloinen ja suvaitseva yhteydenpito. Usein jouluaatto vietettiin yhdessä.
Sota-aika
Nuoruuden haaveet maailmallemuutosta tyssäsivät sota-aikaan. Vaikka tilaisuuksia ja yrityksiäkin oli, ne tyssäytyivät siihen, että Juvan työvoimatoimisto ei antanut muuttolupaa muualle. Kun ei ollut muuttolupaa, ei myöskään saanut leimaa muualle. Kun ei ollut muuttolupaa ei myöskään saanut leimaa elintarvikekorttiin ja nälkä palautti kotiin. Vielä 1948 olin Lahdessa, jossa tuttavani tuttava oli töissä kansanhuollossa ja salaa leimasi kuukausittain korttini. (kiitos Luuballe).
Oma perhe
Vanhempani olivat Oskar Puolakka ja Alma Piipari, sisareni Aune Puolakka, veljet: Viljo, kaksoset Veikko ja Erkki ja nuorin Teuvo joka oli kymmenvuotias, kun jätin lapsuudenkotini lopullisesti avioiduttuani 1950 Pauli Liikasen kanssa.
Yhteinen päämäärämme oli oma koti maalla. Olen aina uskonut työntekoon, rehellisyyteen ja toisten ihmisten huomioon ottamiseen. Uskon myös, että korkein kaitsijamme on ohjannut usein oikeisiin ratkaisuihin ja siten hyvinvointiimme. Aloitimme 2 ha tilasta Haukivuorella. Vuonna 1961 ostimme Paulin kotitilan, johon Risto Liikasen jälkeläinen viidennestä sukupolvesta Antti Liikanen Anttolasta oli tullut 1868. Asuimme tilalla 10 vuotta, mutta viljelimme tilaa vuoteen 1988 saakka.
Koko elämääni ajatellen pidän parhaana sitä, että omat sukulaiseni kuin myöskin Paulin läheiset ovat olleet ihmisiä, joiden sanaan on aina voinut luottaa. Mielestäni olen saanut elää hyvän elämän. Autioituvassa kylässä henkireijakseni tuli kaikenlainen näpräily ja suunnittelu taiteesta etenkin muotoilu, jota vähäisessä määrin harrastan vieläkin.
Innostuminen sukututkimukseen
Sukututkimuksesta kiinnostuin jo ennen sukuseuramme perustamista. Sain olla kulttuurilautakunnan edustajana monilla eri kursseilla. Varsinkin papereiden arkistointi ja museotyö kiinnostivat minua. Tuolloila käsitin, että sukujemme iäkkäisen ihmisten tiedot oli kerättävä talteen, kun se vielä oli mahdollista. Tätä tietä jatkoin maakunta-arkistoon, jonka arkistointitiloihin olin jo Suur-Savon museon koulutuspäivillä saanut tutustua. Kaiken kaikkiaan olen kokenut tutkimustyöni mielekkääksi.
Eläkkeellä
Tultuani eläkeikään luovuimme karjanhoidosta enkä enää viihtynyt autiossa kylässä, josta kaikki palvelut oli loppunut. Muutin yksin Juvan kirkonkylään. Pauli kuitenkin viihtyi paremmin maalla ja sairauksistaan huolimatta asuu edelleen maatilallamme. Sisäkukkia meillä kummallakin on edelleen liikaa. Tekemäni työt keräävät pölyä kummankin kotona. Edelleenkin saksin sanomalehtiä, mutta nyt liimaan leikkaamani leikekirjaan. Seuratoiminnassa olen aktiivisesti mukana enää Rintamaveteraanien naisjaostossa. Päivittäiseen ohjelmaani kuuluu myös lenkkelily.
Lopuksi se masentavin. Kylien autioituminen ja peltojen metsittyminen. Kun kylä, jossa aikaisemmin asui paraimmillaan 12 talossa 67 ihmistä, asuu nyt ainoastaan neljässä paikassa yhteensä seitsemän ihmistä, joista vain kaksi on nuorta. Ihminen, joka rakastaa maaseutua, ei voi katsella tilannetta masentumatta.”
Nyt jo harvinainen herkkumme – juustopaisti
300-400 gr silavaista siankylkeä; 1 sipuli; 1 l ternimaitoa; suolaa maun mukaan
Liha leikataan pieniksi ja ruskistetaan pannulla, hienonnettu sipuli lisätään joukkoon kuullottumaan. Kaadetaan uunivuokaan ternimaidon joukkoon, maustetaan suolalla ja paistetaan kohtalaisessa uuninlämmössä, kunnen pinta on kauniin ruskea. Maitoa voi jatkaa lisäämällä 2 dl maitoa ja 2 kananmunaa.
Ei ole mikään diettiruoka, mutta tykkäämme silti herkutella tilaisuuden tullen kun ternimaitoa tavoittaa.