Synnyin Kemin maalaiskunnassa kuopukseksi maanviljelijäperheeseen, jossa minua kaitsivat ja koulivat peräpohjalaisisä, karjalaisäiti ja neljä velipoikaa. Tuntuu kuin olisin ihan vastikään, viime kesänä tai niillä main, jättänyt perunat porisemaan kattilaan ja juossut rantaan pulahtaakseni hetkeksi viileään Kemijokeen. Täytyy siitä kuitenkin olla jo liki puoli vuosisataa, koska muutin jokivarresta pääkaupunkiin yli 35 vuotta sitten. Perunat saivat muuten tuona kesäisenä päivänä porista kattilassa hieman kauemmin kuin oli tarkoitus, sillä kun palasin uintiretkeltäni, vesi oli karannut kattilasta tietymättömiin ja perunat olivat rutistuneet syömiskelvottomiksi.
Lapsuus kului pienellä maatilalla, jolle äiti hankki lisätienestejä myymällä perunoita ja muita maan antimia torilla. Kesät olivat työntäyteisiä, mutta syksyn saapuminen tarkoitti lomaa: alkoi koulu eikä tarvinnut enää raataa kasvimailla! Kun suhtautuminen opintien tallaamiseen oli alusta pitäen näin valoisa, ei liene ihme, etten opiskelusta ihan vähällä luopunutkaan. Ylioppilaaksi tulon jälkeen opiskelin kaikkiaan seitsemän vuotta Helsingin kauppakorkeakoulussa, pääaineenani kansantaloustiedettä ja siinä sivussa esimerkiksi markkinointia, tilastotiedettä ja useitakin vieraita kieliä. Olin vähitellen huomannut, etten sittenkään halunnut taloustutkijaksi niin kuin olin opintojen alussa luullut, mutta koska sisu ei antanut periksi, valmistua piti. Sen jälkeen annoin vallan mielihaluilleni ja lähdin opiskelemaan kääntämistä Turun yliopistoon. Viivyin siellä neljä vuotta, mutta tutkinto jäi kesken, sillä koin yhtäkkiä tarpeelliseksi palata pääkaupunkiseudulle ja mennä erään monikansallisen tietokonealan yrityksen palvelukseen. Olin tehnyt käännöksiä sivutöikseni siitä pitäen, kun muutin Turkuun, mutta kuuden vuoden atk-rupeaman jälkeen minussa heräsi halu heittäytyä täyspäiväiseksi freelance-kääntäjäksi.
Sillä tiellä olen nyt ollut parikymmentä vuotta ja taidan olla vastakin. Olen tehnyt urani aikana monenmoisia käännöksiä eri alojen teknisistä teksteistä esitteisiin, virallisiin todistuskäännöksiin, kirjoihin ja televisiotekstityksiin. Kirjakäännökset olivat pitkään varsinainen leipälajini, mutta viime aikoina olen keskittynyt lähinnä tv-käännöksiin. Kirjasuomennoksista, joita lienen tehnyt toistasataa, ovat jääneet mieleen etenkin Pikaruokakansa, Alzheimerin kanssa ja Paritellen. Tv-käännösten määrää en osaa edes arvioida. Ne vaihtelevat aihepiiriltään laidasta laitaan; välillä on siirryttävä saman päivän aikana räväkästä brittihuumorista maailmoja syleilevään filosofointiin, päivänpolitiikkaan tai avaruuden arvoituksiin.
Olen joskus tuuminut, että kiinnostukseni kieliä ja kääntämistä kohtaan saattaa olla peräisin lapsuudenaikaisesta altistuksestani monille murteille. Kemijokivarressa puhuttiin tietysti ”hoon päältä”, ja sen murteen minäkin omakseni opin (vaikka en miekhän senthän joka sanhan hoota pane), mutta evakkoina Peräpohjolaan tulleet äidin vanhemmat puhuivat tietysti omaa murrettaan: kerimäkeläinen äidinäiti Hilja o.s. Liikanen viäns savvoo, impilahtelainen äidinisä taas pajatti karjalakse.
Asuinpaikkani on muuttunut vuosien mittaan milloin opiskelun, milloin työn takia. Viime vuosituhannen lopulla repäisin itseni pois pääkaupunkiseudulta ja asetuin avopuolisoni kanssa Pohjois-Karjalaan. Olen kotiutunut tänne erittäin hyvin, joskin oleskelen aina välillä töiden ja harrastusten takia tai muuten vain joko pääkaupunkiseudulla, Kemijokivarressa tai muualla Suomessa. Olen monikotinen.
Harrastukset ovat vuosien varrella vaihdelleet, mutta aina on yksi tai pari ylitse muiden. Nuoruusvuosien ykkösharrastus oli valokuvaus, johon palasin muutamaksi vuodeksi myöhemmälläkin iällä. Sen jälkeen olen innostunut puutarhanhoidosta (kuka se pikkutyttönä inhosikaan kasvimailla raatamista!), oopperamusiikista, venäjän kielestä, sienistä – ja sukututkimuksesta. Viimeksi mainittu harrastus alkoi aivan varoittamatta vajaa vuosikymmen sitten ja on jo monta vuotta uhannut viedä kaiken vapaa-aikani ja joskus vähän enemmänkin. Olen esimerkiksi viimeksi kuluneen vuoden mittaan kiertänyt ahkerasti arkistosta toiseen (vain Vaasan maakunta-arkisto on Suomessa vielä käymättä!). Osan arkistomatkoista olen tehnyt ja teen yksin, mutta monesti mukana on myös Anne tai Olli ja parhaassa tapauksessa molemmat. Silloinkin, kun olen fyysisesti kotona, päädyn usein tutkailemaan digitaalisia arkistoja ja muita netin aarteita. Nettiä on muuten kiittäminen siitäkin, että tulin liittyneeksi Liikasten sukuseuraan. Isovanhempieni vanhemmista oli nimittäin työläin selvitettävä äidinäidin isä, Leivonmäellä syntynyt Matti Liikanen. Kesti hyvän tovin, ennen kuin sain selville, että hänen Matti-isänsä oli muuttanut Leivonmäelle Toivakasta. Kun se oli selvinnyt, yhteys Korpilahden Liikasiin valkeni netin kautta varsin nopeasti. Otinkin hetimmiten yhteyttä Harriin ja liityin sukuseuraan. Melko pian minut valjastettiin seuran sihteeriksi ja hallituksen jäseneksi. Sukuseura on tullut niin elimelliseksi osaksi elämääni, että joskus pitää pysähtyä miettimään: ”Mitäs minä tein ennen kuin oli sukuseuraa?” Vuoden Liikaseksi nimitys onkin minulle siksi suuri ilo ja kunnia. Kiitos mukaville sukuseuralaisille ja kaikille muillekin, joihin olen sukuseuratoiminnan pyörteissä törmännyt. Olkoon meillä jatkossakin mukavaa!
Maarit Tillman