Vuoden 2016 Liikaseksi hallitus nimesi Porvoon sukukokouksessa Liisa Laihon kiitokseksi pitkäaikaisesta työstä sukuseuran tilin- ja toiminnantarkastajana sekä aktiivisesta osallistumisesta sukuseuran kokouksiin. Hän on toiminut tässä luottamustehtävässä seuran perustamisesta alkaen ja Porvoossa tuli jatkoa.
Hänestä oli esittely Liikaslinkissä 1/2010, joka on oheisena. Lehden ilmestymisen jälkeen on ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja siksi esittelyn perässä on Liisan täydennys tekstiin.
Liisa Laiho on yksi niistä, joiden esittely Liikaslinkin palstoilla on jäänyt tekemättä, vaikka hän on toiminut tilintarkastajanamme alusta saakka. Nyt se korjataan, kun pääsin haastattelemaan häntä harmaana marraskuisena päivänä.
Reisjärvelle muutti 1908 Mikkelistä vävyksi Otto Liikanen, joka myöhemmin vaikutti siihen, että perässä tuli kaksi sisarta ja hekin löysivät puolisot Reisjärveltä. Alkoi Liikasten ripeä lisääntyminen. Lapsia syntyi ja osa heistä lähti maailmalle. Isäsi Uuno Otonpoika oli yksi lähtijöistä. Mitä tiedät isäsi muutosta ja sijoittumisesta muualle?
– Isä lähti etsimään elantoa Etelä-Suomesta, kun Kumpulan tilusten jakaminen monelle pojalle ei olisi ollut mielekästä. Hän myi osuutensa sopuhintaan Paavo-veljelle ja lähti pehtoorin palkkatyöhön Hämeeseen. Isä oli suorittanut Otavan maanviljelyskoulun 1946-1948 ja oli ollut työharjoittelussa Iso-Hiiden kartanossa Janakkalassa. Hyvien suositusten ja kartanoiden tuttavuussuhteiden kautta avautui työpaikka Kylmäkosken kunnassa Arolan kartanon pehtoorina eli tilanhoitajana. Reisjärvelle hän oli ehtinyt tehdä moneen taloon salaojitussuunnitelmat.
Missä, milloin ja miten isäsi tapasi äitisi? Kerropa perheestänne!
– Kyllä reisjärviset nuoret tunsivat toisensa ja sota-aikana se juttu varmaankin alkoi, kun isä-Uuno sodan aikana Kuhmon, Uhtuan ja Kiestingin suunnalla palvellessaan joutui usein odottelemaan junanvaihtoa Hyrynsalmella, missä taas oli lähellä äidin palveluspaikka IVAKissa (ilmavavonta-aluekeskus). Kotipitäjän tyttöä sopi käydä tervehtimässä. Äiti oli ollut lottakursseilla Kokkolassa isän Kerttu-sisaren kanssa kämppäkaverina ja siellä isäkin oli joskus saanut kortteeripaikan Kokkolassa asioidessaan. Äiti lähti sotaan jo 17-vuotiaana lottana erikoisluvalla. Isä oli lääkintäaliupseeri ja muuten juuri täällä Lahden Hennalassa lääkintäkoulutuksessa talvisodan ja välirauhan aikana.
(Selasin vanhoja papereita ja äidin sota-ajan vieraskirjassa lukee isän käsialalla 10.3.1944: ”Rauhalle – parhaat kiitokseni räiskäleistä, korviketeestä ym. Viluisena ja nälkäisenä tulin – lämpimänä ja kylläisenä lähden! Kiitollisena kaikesta, Ohikiitävä ”Jodipinnari”)
Siinä rakkaudessa oli sitten joitakin mutkia, mutta maaliskuussa 1949 he menivät kihloihin ja heinäkuussa 1949 vietettiin kaksoishäitä, kun Rauha ja Uuno sekä Asta ja Paavo Liikanen vihittiin helteisenä päivänä Kumpulan pihasireenin alla avioliittoon.
Hääkuva Liikaslinkin 2/2009 kannessa.
Syyskauden ajan äiti oli nuorikkona Kumpulassa, mutta talvella nuoripari lähti etsimään leveämpää leipää etelästä. Siellä syntyivät lapset, veljeni Jaakko ja minä.
Maatalouden rakennemuutos tuntui Arolassakin isän työuran aikana konkreettisesti: aluksi oli komennettavana toistakymmentä miestä ja hevosta, lopuksi 1970-luvulla muutama mies ja satoja hevosvoimia. Äiti oli aluksi kartanon ison kanalan hoitajana ja sittemmin Arolan kutomossa loimaajana. Kutomo oli perustettu alun alkujaan laajojen porkkanaviljelmien harventajien sadepäivien askareiksi, mutta laajeni sitten villatuotteidensa laadun ja designin ansiosta kansainväliseenkin tunnettuuteen 1960-luvulla. Etenkin Venäjän vienti oli ajoittain mittavaa.
Asuimme kartanon päädyssä ja saimme seurata maanviljelysneuvos, ministeri Väinö Artturi Arolan ja kauppaneuvos Pirkko Arolan edustus- ja kotielämää läheltä samassa pihapiirissä. Me lapset pääsimme usein Ford Mainlinen ja Thunderbirdin kyydissä ajelulle ja olen saanut ensi tuntuman kosmetiikka-alaan Pirkko Arolan runsasta huulipuna- ja kynsilakkavalikoimaa kokeillessani, kun usein halusimme leikkiä ”hienoa neitiä”. Äidillä ja isällä oli haaveena hankkia oma maatila, mutta veljelläni Jaakolla ilmennyt voimakas allergisuus sitten hillitsi sen toteuttamista.
Äiti Rauha, veli Jaakko, Liisa ja isä Uuno 1971 
Arolan kartano
Millaisia kouluja kävit? Mikä oli luokkakoko? Oliko silloin koulukiusaamista?
– Olimme Jaakon kanssa aluksi kotikylällä Kurisjärven kansakoulussa ja siirryimme oppikouluun Toijalan yhteislyseoon. En muista isompaa koulukiusaamista, huuteluita ja nimittelyjä kyllä, mutta ei mitään erityisen vihamielistä. Pojat tunnistivat yltäni joskus häpeäksi isonveljen vanhat kävelykengät tai leteistä nykäistiin, kunnes ne sitten leikkautin pois.
Oppikoulussa oli yli 40 oppilasta luokassa ja ihmettelimme, miksi opettajat sitä siunailivat. Meistä se oli ihan luontevaa, hyödyllistäkin, kun ei tarvinnut niin usein olla vastaamisvuorossa. Pikkukylällä asumisessa oli puolensa: linjurit eivät kulkeneet iltaseitsemän jälkeen, joten iltamenot rajautuivat läksyjen tekoon, lukemiseen ja TV:n katsomiseen, sitten kun Salora tuli vihdoin meillekin. Olin kiinnostunut kielistä ja hankkiuduin lukioaikana Bromarviin Könickin kartanon kesäapulaiseksi 1969 oppimaan ruotsia ja Saksaan harjoittelijaksi myös kartanotyyppiseen maataloon kesällä 1970.
Koulun jälkeen alkoi valmistautuminen työelämään. Mitä ja missä ja milloin opiskelit ja mitä sitten olet tehnyt tai teet parhaillaan? Jos oikein muistan, olet ollut monessa mukana. Missä asut nyt?
-Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin Helsingin Kauppakorkeakouluun. Vuosi 1971 oli viimeinen, jolloin osa hakijoista otettiin sinne suoraan todistusten perusteella, ja viisi ällääni riittivät. Pyysin kuitenkin vuoden lykkäystä, koska isä oli kysellyt samana keväänä, olinko ajatellut koettaa lääkikseen. En ollut, mutta kokeilin. Pääsykoepisteet sinne jäivät vähän alle hyväksymisrajan ja päätin opiskella fysiikkaa ja kemiaa talven ajan Helsingin yliopistossa. En kuitenkaan lopulta päässyt seuraavana vuonnakaan lääkikseen – osansa oli varmasti vilkkaaseen opiskelijaelämään tutustumisella ja laimealla motivaatiollani – ja niinpä suoritin ensin ekonomin ja jatkoksi kauppatieteiden kandidaatin tutkinnot ja sain myöhemmin promootiossa kauppatieteiden maisterin arvon.
Työpaikkojen suhteen on ollut onnea: paljon kiinnostavia ja opettavaisia tehtäviä ja vakituisia työsuhteita. 1970-luvulla ei
tarvinnut ryhtyä pätkätöihin. Olen ollut mm. Mammakeskus Oy:ssä tuotepäällikkönä, Suomen Vanutehtaalla ja sen ostaneessa Tamro Oy:ssä tuotepäällikkönä ja osastopäällikkönä, Nanso Oy:n kotimaan markkinointipäällikkönä, Sellgren-Tekstiili Oy:n toimitusjohtajana ja Lahden ammattikorkeakoulussa eri tehtävissä ja lehtorin virassa Liiketalouden alalla tradenomeja kouluttamassa. Maantieteellisesti matka on kulkenut Toijala – Helsinki – Tampere – Lahti.
Jossakin vaiheessa pojat alkoivat varmasti kiinnostaa. Mitä sitten tapahtui? Voitko kertoa avioliitostasi.
-Kun lähdin kotikylältä Helsinkiin opiskelemaan, olin päättänyt hankkia siinä ohella kaksi suuren maailman taitoa: tanssin ja tenniksen. Vuorisolan tanssikoulussa Brondan vintillä oli ahkerana tanssittajana sähköteekkari Veli-Matti Laiho. Niinpä sitten etenimme tanssista avioliittoon kesällä 1973. Asuimme ensin Otaniemen teekkarikylässä ja olimme hilkulla vuokrata Harrin ja Tuulan rivitaloasunnon Harrin Golanin komennuksen ajaksi, mutta siinä vaiheessa vuonna 1979 Anne-Mari ilmoitti tulostaan ja päätimme ostaa oman kaksion Espoon Iivisniemestä. Klassisesti sitten vuosien varrella kasvoimme erillemme ja erosimme sopuisasti vuonna 1986. Tennisharrastus ei ole edennyt aivan yhtä vauhdikkaasti. Kerran Hangossa Hedmanin tenniskoulussa mursin nilkkanikin.
Saitte lapsen Anne-Marin. Mitä haluat kertoa hänestä?
Anne-Mari on ollut ilon punainen lanka ja pitänyt minua kiinni elämässä joskus vaikeinakin aikoina. Hän on saanut loistavan kasvatuksen energisiltä isoäideiltään ja konkreettisia atk- sekä remonttitaitoja teknisesti lahjakkaalta isältään. Usein hän on hoidellut kotiaskareita ja kouluvelvoitteita aivan yksin pitkien työpäivieni tai –matkojeni aikoina etenkin Tampereen vuosina. Meillä oli Tampereella yhtenä keväänä amerikkalainen vaihto-opiskelija, joka innosti Anne-Maria hakeutumaan englanninkieliseen IB-lukioon. Otaniemestä avautui opiskelupaikka tuotantotalouden kansainvälisestä
International Business Linkage -opinto-ohjelmasta ja Anne-Maristakin tuli sitten diplomi-insinööri. Työpaikka on Espoossa Nokian pääkonttorin strategiayksikössä, nimikkeenä Business Development Manager eli monenlaisia haasteellisia projektitehtäviä ja matkustamista on riittänyt. Anne-Marin ykkösharrastus on purjehtiminen ja sekin varsin perusteellisesti: hän suoritti jo rippikouluikäisenä saaristo- ja rannikkolaivuritutkinnot isänsä navigoinnin viikonloppukursseja aikansa
kuunneltuaan ja sai hankituksi venetuntumaa Tampereen meripelastusseuran aluksella. Meillä ei koskaan ole ollut omaa venettä, mutta sitkeästi tyttö on kartuttanut taitojaan ja on nyt mukana uuden olympialuokan Match Race -tyypin veneessä viiden naisen tiimissä kilpailemassa toukokuulta lokakuulle, keli kuin keli.
Olit perustamassa sukuseuraa Mikkelissä ja sinut valittiin ensimmäiseksi tilintarkastajaksi. Tehtävä on jatkunut vuodesta toiseen. Mitä olet ajatellut selatessasi kuitteja ja tarkastaessasi hallintoamme?
Sukuseuralla on ollut onnea ja taitoa tilinpitäjää valitessaan: Matti Liikanen on talousjohtaja, ammattilainen ja tietääkseni myös opettanut kirjanpitoa. Hänen työtään on helppo tarkastaa. Joskus olen kommentoinut, miksi pienistä tuloistamme piti maksaa niin monen sukututkimukseen liittyvän tahon jäsenmaksuja. Postituskulut ovat myös olleet suhteellisen suuret, mutta lehden toimittaminen sähköisessä muodossa varmaan säästää kustannuksia. Sukuseuran verkkosivuja tullaan
jatkossa varmasti käyttämään vielä enemmän tiedon välittämisessä.
Sukuseura täyttää 25 vuotta ensi vuonna. Millaisia ajatuksia se tuo mieleesi?
On hienoa, että sukuseuratoiminta saatiin käyntiin Harrin ja Anna-Liisan toimiessa primus motoreina. Moni seura on tässä ajassa kuihtunut olemattomiin. Kiitos aktiivisille hallituksen jäsenille ja yhteyshenkilöille jaksamisesta! Haasteena on saada mahdollisimman monet meistä ”nukkuvista” ja mukavuudenhaluisista jäsenistä aktiivisemmin mukaan toimintaan. Sukuun kuulumisen tunteen arvoa juurien antajana sekä turvan ja lohdun tuojana vaikeina aikoina on aliarvioitu. Usein ajatellaan, että mukaan tapaamisiin kehtaa mennä vain, jos on pärjännyt hyvin elämässä. Uusperheet ja avokumppanit voi tuoda mukaan ilman sen kummempia selityksiä. On myös avartavaa kuulla, että nivelten kolotus tai selkävaivat ovatkin ihan samanlaisia kuin sedillä tai serkuilla eivätkä välttämättä ollenkaan itse huonoilla elämäntavoilla hankittuja vaivoja…
Lopuksi olisi mukava kuulla, mitä muuta kuin sukuseuratyötä teet harrastuksena?
Kuntoilua, kirjoja, kotia ja matkailua harrastan vapaa-aikana. Asumme avopuolisoni Matin kanssa Lahden keskustassa vanhassa kivitalossa, jonka satavuotisjuhlia vietettiin juuri lokakuussa 2009. Olen ollut viimeiset puolitoista vuotta vetämässä talon historiikkiprojektia, josta tulikin lopulta oikea 144-sivuinen kirja, kun saimme hankkeeseen Suomen kulttuurirahaston tukea. Projekti käynnistyi sopivasti vuorotteluvapaani aikana, jolloin siihen oli mahdollista käyttää enemmän aikaa. Olen myös mukana Lahden soroptimistiklubin toiminnassa. Soroptimistit ovat naisten Rotary-tyyppinen järjestö, jonka tavoitteena on (suoraan lainattuna soroptimistit.fi -sivulta: ) toimia ihmisoikeuksien hyväksi kansainvälisen hyvän tahdon, ymmärtämisen ja ystävyyden avulla ja edistää erityisesti naisten ja tyttöjen asemaa ja tasa-arvoa sekä toimia rauhan edistämiseksi maailmassa. Se ei ole julkisuudessa kovin tunnettu järjestö, vaikka ei mikään salaseura olekaan ja Suomessa on yhteensä noin 1500 jäsentä.
Haastattelu: Harri Liikanen Kuvat: Liisa Laihon kokoelmista.
———-
Liisa Laiho täydentää tekstiä elokuussa 2016 seuraavasti:
Tänä vuonna alkoi uusi elämänvaihe, kun siirryin tammikuussa eläkkeelle Lahden ammattikorkeakoulun Liiketalouden alan opetustyöstä. Edelliset viisi vuotta olen sitä kovasti harjoitellut, kun olen ollut osa-aikaeläkkeellä, mitä voin muuten lämpimästi suositella!
Uutta perheessä on myös ensimmäinen lapsenlapsi, kun tyttäreni Anne-Mari sai maaliskuussa virkeän tyttövauvan. Loistava ajoitus, eikö vaan? Helsingin reissut Viiskulmaan vauvaa hoitelemaan ja ulkoiluttamaan ovat rytmittäneet kevättä mukavasti.
”Itsepuolustustaitona” aivojen kalkkeutumista vastaan olemme kumppanini Matin kanssa opiskelemassa haasteellisen korttipelin Bridgen salaisuuksia. Se on shakin tapaan muistipelien kuningas, jossa aina kaksi paria kamppailee yhteisesti heille jaetuilla korteilla tikkien voitosta ja pisteiden maksimoinnista. Siinä ei siis pelata rahasta. Parin keskinäisen pelistrategian hiominen, yhteisen ymmärryksen ”sillan” rakentaminen, (engl. ”bridge”) on tärkeää. Se on myös hauska seurapeli, jossa tutustuu mutkattomasti uusiin ihmisiin ja taitojen karttuessa voi matkustaa kotimaassa tai ulkomaille pelitapahtumiin ja kilpailuihin. Tunnetuimpia pelin harrastajia on ollut mm. Omar Sharif. Agatha Christien jännäreissäkin illallisen jälkeen pelataan usein juuri bridgeä.
Ruuhkavuosia muistellen ja terveisinä kaikille jakaisin mielelläni seuraavat ajatukset:
Minna Canth:
Ei ole hyvä tehdä liian paljon työtä. Täytyy myöskin laiskotella välistä ja huvitella. Se on suuri siveellinen velvollisuus.
Elias Lönnrot:
Lepo, toivo, tyytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja vielä toisinaan parantavat sairaankin.
Toivon vielä omalta tulevaisuudeltani terveyttä ja voimia, jotta voisin tukea nuoria ja kenties jollakin tavalla muutenkin auttaa lähiympäristöä.