Vuoden Liikanen 1997: Heikki Liikanen

Heikki Liikasen (s. 1917) ansiosta on saatu tietoa Likander-Liikasten sukuhaarasta. Tammikuussa 1997 Heikki vietti 80. syntymäpäiväänsä. Sukuseuran hallituksen varapuheenjohtajana Heikki toimi vuosina 1987 – 1988.

“Kerron tässä nyt isäni Joonas Jalmari Liikasen elämän vaiheista, työstä ja toiminnoista. Tämä kerronta perustuu isäni omiin kertomuksiin, olemassaoleviin kirjallisiin tietolähteisiin ja siltä ajalta, kun itse muistan, myös omaan muistiini perustuen.” (Heikki Liikanen, Joutsa 23.1.1991) 

Viereisessä kuvassa on 80 -vuotias Heikki Liikanen kädessään Liikasten sukuseuran myöntämä kunniakirja vuonna 1997.

Lähteet: Liikaslinkki 1996/ 1; 1996/2; 1997/1; 1997/2

Isäni Joonas Ilmari Liikasen elämäntarina:

Joonaan tausta

Joonaan vanhemmat olivat: Joonas Liikanen , s. 30.9.1849 ja Amanda Johanneksentytär, s. 4.12.1848. Perheen kolmas lapsi sai kasteessa nimen: Joonas Ilmari. Perhe asui Toivakassa.

Joonaan isä (s. 30.9.1849) kertoi mielellään juttuja. Seuraavat pari juttua liittyvät hänen vaariinsa äidin puolelta ts. Joonaan isän äidin isään.

Ensimmäinen juttu on tarkasta mitasta. Vaari oli ollut riihellä ja vienyt säkit aittaan ja puhdisti lattialta viimeisiä jyviä, kun naapurin mies sattui tulemaan sinne riiheen. Siinä keskustelun lomassa naapuri kysäisee:” No paljonkos tuosta ahoksestas sai ä?” Tähän vaari vastaa:”Kolme tynnöriä, kolme kappaa kahmalokouraa ja kolme hyppyä,” viimeisiä jyviä vakkaan nostaessaan.

Toinen juttu valottaa saman vaarin mietteitä naisen merkityksestä yhteisen talouden pidosta. “Akka on haka, akka on hauta, akka voi hallita ja akka voi hukata ja akassa on koko elämä.”

Huutolaisena Jyväskylän Taulumäellä

Joonaan vanhemmat sairastuivat, eivätkä pystyneet huolehtimaan sen paremmin omasta kuin lastensakaan toimeentulosta. Lapsia oli silloin kolme poikaa, kaksi ensimmäistä oli tyttöjä. He kuolivat kuitenkin heti pieninä. Joonas oli vanhin ja jouti kunnan huutolaiseksi. Nimi huutolainen johtui siitä, että kunta sijoitti tällaiset lapset perheisiin, jotka tarjoutuivat halvemmalla huolehtimaan lapsen toimeentulosta. Näin ollen se oli lapsista käytävää huutokauppaa.Joonas oli silloin täyttänyt yksitoista vuotta ja joutui huutolaiseksi Jyväskylän Taulumäellä asuvan suutarimestarin perheeseen. Asunto oli nykyistä (1991) Taulumäen kirkkoa vastapäätä olevassa talossa. Suutarin perheeseen tultuaan Joonas joutui heti alusta alkaen olemaan perheen toiminnoissa mukana, juoksupoikana suutarin ja asiakkaiden välillä. Taloudessa tarvittavan veden haku kuului myös Joonaan tehtäviin. Vesi piti hakea Tourujoesta. Talvella apuna oli kelkka ja saavi, mutta matkaa oli sentään melkoisesti. Matka joelta Taulumäelle oli jatkuvaa vastamaata ja poika sentään vasta yksitoistavuotias – Ei se varmaan kovin helppoa ollut.

Kohtelua suutarin perheessä Joonas ei varsinaisesti moittinut. Kuitenkin sen puolen vuoden aikana, jonka hän siellä oli, hän pääsi käymään saunassa vain kerran. Sekin meni pilalle, kun siellä oli nainen löylynheittäjänä. Tämä heitti vettä kiukaalle, kysäisi heti perään: “Heitetäänkö lisää?” “No saisihan sitä viel olla.” Vaan vettäpä meni kiukaalle niin paljon, että tuli kiire alas. Saunominen jäi kovin lyhyeksi. Kun asialle laitettiin suutari, hän näytti polvihihnaa ja sanoi:”Kauan ei saa viipyä. Tästä tulee tarvittaessa lisää vauhtia.” Koskaan ei hihnaa kuitenkaan käytetty. Polvihihnaa suutari käytti esimerkiksi, kun hän terotti nahkapuukkoa. Sitä liipattiin tähän hihnaan.

Joonaan varsinainen huutolaisena olo kesti vain puoli vuotta. Tämä johtui siitä, että Joonaan äiti ja kaksi nuorempaa veljeä olivat Jyväskylän Keljon Sysmälässä kunnan hoitolaisena. Joonas sai siellä käydä tapaamassa äitiä ja veljiä. Tietysti äiti siellä kyseli, millaista oli pojan olo suutarin perheessä. En tiedä, oliko äiti pyytänyt sisareltaan, että tämä ottaisi pojan luokseen. Niin kuitenkin kävi, että täti tuli miehensä kanssa Joonasta hakemaan luokseen. Suutari antoi pojan lähteä. Kunnan piti kuitenkin maksaa elatusmaksua koko vuoden ajalta.

Sukulaisten huollettavaksi ja kasvatettavaksi

Tädin perhe asui silloin Jyväskylän maalaiskunnassa Ilmopohjalla, Sepällä. Tädin mies, Konsta Hjelt oli tullut vävyksi ja heillä oli jo silloin omia lapsia. Näin ollen oli samanikäistä seuraa. Nuoremmat syntyivät vasta Joonaan siellä ollessa. Lapsia oli kaikkiaan kahdeksan. Poikia oli viisi ja tyttöjä kolme. Vaari, äidin isä oli myös siellä. Joonaan olo täällä oli varmaan parempi.

Talon töihin Joonas sai ja pitikin osallistua. Se oli siihen aikaan yleinen käytäntö, tietysti sen mukaan kuin kykeni. Taito kehittyi vanhempien opastuksella. Talon omat lapset saivat jo silloin käydä koulua. Joonaan työpanosta pidettiin tärkeämpänä kuin koulunkäyntiä. Joonasta ei opin tielle laitettu. Oppiminen kuitenkin kiinnosti. Joonas seurasi tarkasti, kun koululaiset tekivät koulutehtäviään ja siinä sivussa poika oppi lukemaan, kirjoittamaan ja jonkin verran myös laskemaan. Lukea Joonas osasi jo aiemmin jonkin verran. Suutarin luona ollessa suutari antoi lapun, johon oli kirjoitettu jotakin. Lappua ei kuitenkaan suljettu mitenkään. Kun lappu oli avonainen, se kiinnosti kuitenkin sen verran, että Joonas alkoi tutkia, mitä siihen oli kirjoitettu. Se selvisikin. Siinä luki: “Aprilliä, laita poika eteenpäin, jos haluat.” Joonas kääntyi takaisin, ettei millään ehtinyt käydä siellä, missä piti. Suutari kysyi: “Etkö sinä mennytkään sinne, minne piti?” Poika vastasi:”En minä semmoiselle asialle.” “No osaatko sinä lukea?” Suutari kirjoitti paperilapulle jotain ja sanoi:”Luepas tuo.” Poika sai siitä selvän. Suutari taputti olalle ja sanoi: “Eihän sinun tarvinnutkaan mennä sinne kouluun, kun kerran osasit lukea.”

Nuori Joonas opintiellä

Vaari oli seppä. Siitä lienee talon nimikin peräisin. En muista kuulleeni, oliko talolla muuta nimeä. Isännän nimi oli Johan, jota kuitenkin puhuteltiin Jussina. Siihen aikaan piti vielä hakea sellaiset tavarat kuin suola, sokeri ja kaikki muukin tarvittava Kokkolasta. Tavaraa haettiin sitä mukaa, kun oli millä osti. Sinne tietysti vietiin myytäväksikin, jos vain jotain oli,Vaarille oli rauta tärkeää, seppä kun oli. Vaari näki kaupassa hiekkakivitahkon ja osti myös sellaisen. Vaan kuinkas ollakaan, paluumatkan aikana oli erittäin lauha ilma. Kotiin päästyä tietysti kuorman purku. Tahko oli aikanaan vuorossa. Tahkon paikalla olikin kasa märkää hiekkaa. Tahko oli tehty hiekasta jäädyttämällä. Vaari ei ollut osannut tällaiseen petokseen varautua. Seuraavan talven tahkokaupoissa ei vaaria enää petetty. Vaari teki tahkoonsa kammen, joka oli tietysti rautaa. Naapurin mies tuli käymään pajalla, katseli ja ihmetteli tahkoa, oikein kokeili sitä pyörittääkin. Tahko oli kuitenkin niin erikoinen, kun ei ollut ennen sellaista nähnyt, siitä piti lähteä oikein naapurille kertomaan. “Kun siinä oli sellainen kampikin, kun sitä pyöritti, niin se teki tällä lailla!” Kun naapuri vielä uteli, että minkälainen se oikein oli, kertoja sanoi;” Se oli sellainen vekka. Kun toinen kampi oli ylhäällä, niin toinen oli alhaalla,” Tähän naapuri vastasi:”On se sitten aikamoinen venkkaseppä.” Tämän jälkeen Jussi tunnettiin nimellä venkkaseppä.

En muista kuinka kauan Joonas ehti olla sepällä. Hjeltit muuttivat Toivakkaan Joh Parviaisen omistamaan Vuormäki nimiseen taloon arentille. Isännän ja arentimiehen välisellä sopimuksella määriteltiin arentimiehen oikeudet ja velvollisuudet. Yleisesti ottaen velvoitteisiin kuului, että talo ei saanut päästä rappeutumaan. Myöhemmässä vaiheessa Hjeltit saivat lunastaa talon itsenäiseksi.

Joonas siirtyi perheen mukana Toivakkaan. Aikanaan Joonas varttui siihen mittaan, että se alkoi itse huolehtia toimeentulostaan. Sen ajan nuorilla miehillä, jotka eivät olleet talojen poikia, ei juurikaan muita vaihtoehtoja ollut kuin päästä rengiksi johonkin taloon. Näin oli etenkin maaseudulla. Silloin oli tapana, että rengit ja piiat saivat marraskuun aikana vapaaviikon. Se oli nimeltään kissaviikko. Samaan aikaan oli pestuumarkkinat. Isännät pestasivat rengit ja emännät piiat seuraavalle vuodelle. Syyskuun alkupuolella isännät ja emännät vahvistivat pestin antamalla pestirahan. Tämä puolestaan sitoi molempia osapuolia.

Rengiksi Oravasaaren Korpelaan 

Joonas sai pestin Oravasaaren Korpelaan. Talossa oli kaksi aikamiespoikaa. Joonas oli poikien mukana pääasiallisesti ulkotöissä. Talon jokapäiväistä elämäntyyliä seuraillessaan Joonas huomioi, kuinka nuukuus oli viety äärimmilleen. Joonas ei tosin koskaan ollut tottunut tuhlailuun. Tässä jokunen esimerkki. Joonaan tehtäviin kuului hevosten ruokinta heti aamulla ylösnoustua. Emäntä nousi ensimmäisenä. Pimeinä aikoina, kun vielä valoa tarvittiin, emäntä otti tulitikkuaskin luomapuun lossin päältä. Tämä siinä tapauksessa, että jos hiiluksesta ei enää saatu tulta. Hiiluksessa hehkuvat hiilet peitettiin huolellisesti tuhkalla. Usein niistä sai vielä aamulla tulen. Joskus kuitenkin tulitikkua tarvittiin ja emäntä sytytti aina tulen tuvassa olevaan öljylamppuun. Joonalla piti samanaikaisesti olla hevostallissa tarvittava lyhty mukanaan. Emäntä sytytti samalla molempiin lyhtyihin tulet. Kahta tikkua ei samalla kertaa raapaistu. Sillä välin kun Joonas oli tallissa, puki piika päälleen. Joonaan piti olla valmiina lyhtyineen ottamassa tulta piian navettalyhtyyn, se kun oli vielä erikseen. Joskus kävi kuitenkin niin, että piika ei ollut paikalla. Sillin ei saanut lyhtyä sammuttaa. Kun piika tuli, hän otti lyhtyynsä tulen ja sammutti Joonaan lyhdyn. Joonas kertoi, ettei koskaan nähnyt kenenkään toisen ottavan tulitikkuaskia sieltä lossin päältä.

Ruokailu tapahtui niin, että kun oli keittoruokaa, emäntä laittoi jokaisen kuppiin annoksen. Kuppeja ne ruokailuastiat silloin olivat. Kerran sattui niin, että ruokana oli velliä. Velli oli Joonaan mielestä hyvää ja kuppi tyhjeni. Hän sanoi: “Velliä olisi saanut olla lisää.” Emäntä otti kupin, pisti siihen kauhallisen lisää, toi Joonaan eteen ja sanoi: “Sitä olisi pitänyt syödä särpimen viisiin.” Leipä ei kuitenkaan ollut kiellossa. Tuoretta leipää ei useinkaan ollut pöydässä, syystä, että se oli hupaa. Kun leivät oli paistettu, ne kuivattiin, Reikäleivät vakkanassa ja limput uunin ranssilla. Tämän jälkeen ne vietiin niuvaantumaan. Tällainen leipä on kyllä hyvää, kun vaan hampaat pystyi. Kerran päiväruokailun aikaan aikana oli kuoriperunoita ja tietysti myös sianlihasta valmistettua soosia. Joonaalla oli tapana heti syönnin jälkeen mennä hevostalliin hevosia ruokkimaan. Jostain syystä tällä kertaa Joonas ei lähtenytkään heti, vaan heitti höylä’penkin takana olevalle penkille selälleen. Emäntä alkoi korjailla pöydälle jääneitä ruokia pois. Otti Joonaan kupin vieressä olleet hidut käteensä, Kallen kupin vieressä olevat toiseen käteensä, punnitsi niitä sitten kädessään ja sanoi: “Kyllä toi Joonas taitaa syödä enemmän kuin Kalle.” Emäntä ei tiennyt, että Joonas oli kuulemassa, kun luuli tämän olevan tallissa. Oikeassahan emäntä tietysti siinä olikin. Joonas oli isokokoinen, vielä kasvava miehenalku, joka kävi joka päivä töissä. Kalle taas oli talon vanha isäntä, pienikokoinen, eikä käynyt lainkaan ulkotöissä. Kutoi kyllä sisällä sillä erää nuottaliinoja.

Kun Joonas kuitenkin itse kuuli tällaisen arvion, se loukkasi nuoren miehen itsetuntoa niin paljon, että hän päätti lähteä talosta kesken vuotta. Lähteminen ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista. Joonas ei aikonut lähteä kuitenkaan karkaamalla. Niinpä hän esitti aikomuksensa isäntäväelle. Isäntä ei kuitenkaan aikonut päästää Joonasta lähtemään. Joonas ei luopunut aikeistaan, vaan pyysi päästä lähtemään. Isäntä ei vieläkään luvannut. Vanha isäntä puuttui asiaan ja sanoi:”Pahkeistako työ poikaa kiusaatte. Kun poika kerran tahtoo lähteä, niin antakaa pojan mennä.” Niin Joonas pääsi lähtemään. En varmaan muista, kuinka kauan tämä renkinä olo kesti, ehkä kuitenkin yli puoli vuotta. Tämä renkijakso oli kuitenkin Joonaan kohdalla ensimmäinen ja viimeinen.

Joonas pääsi töihin Ilmapohjalla olevalle Kartanon sahalle. Työ jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Saha paloi ja työ loppui siihen. Tämän jälkeen Joonas teki satunnaisia töitä, mitä sattui olemaan. Mukaan alkoi tulla kalastus ja metsästys.

Joonas avioituu ensimmäisen kerran

Joonas avioitui ensimmäisen kerran 1.11.1901 Aino Mataraisen kanssa, s. 18.1.1877. He olivat torpparina Toivakan Kakaan torpassa. Torppa oli kuitenkin pieni ja mailtaan heikko. Tämä torpparina olo kesti vain 5-6 vuotta. Tämän jälkeen he muuttivat Jyväskylän maalaiskuntaan. Jyväskylän kylän Kairahtalta he saivat asunnon. Tilan omistivat Heikki ja Emma Kääriäinen. Asunto oli niin sanottu eteistupa. Se oli eteisen perällä oleva huone, varsinaisen tuvan ja kamarien välissä. Olen nähnyt useita tällaisia maaseudulla olevia rakennuksia. Niissä kaikissa on tupa oikealla ja kamarit vasemmalla puolella eteiseen tultaessa.

Siihen aikaan työn saanti oli satunnaista. Kalastus ja metsästys turvasi kuitenkin jollakin tavalla toimeentuloa. Kesäaikana oli kyllä uittotöitä Vaajakoskella. Nimi silloin oli vielä Haapakoski. Metsästäjänä Joonaasta sai jonkinlaisen kuvan hänen oman kertomuksensa ja kirjanpitonsa mukaan. Hän ampui yhtenä syksynä 52 ukkometsoa. Riista koostui metson lisäksi pyistä, metsäkanoista, jäniksistä ja oravista. Oravia oli runsaasti ja nahoille oli myös ostajia. Metsästysaseena oli suusta ladattava luotikko tai jonkin verran haulikko.

Joonaan vaimo oli ompelija ja teki ompelutöitä sitä mukaa, kun oli tarjolla. Hänellä oli silloin jo ompelukone. Kone oli niin sanottu käsinpyöritettavä, ammattitaitoa vaativa ompelukone.Ommeltavan työn hallinta on hoidettava vasemmalla kädellä, kun oikea toimii “moottorina”.

Työtapaturmiakin sattui Joonakselle.

Haapakoskella (Vaajakoski) oli norjalaisen Salvetsenin omistama saha. Joonas pääsi sahatöihin. Talvisahaukseen tarkoitetut tukit oli nostettu kiramolla maalle kasaan. Rantetukit olivat rannan poikkisuuntaan ja yksi rivi vieri viereen niiden päälle. Rantteita oli kaksi rinnan ja taas niin monta pituussuunnassa kuin kulloinkin tarvittiin. Maasto oli jyrkkää rinnettä, joten kasoista piti tehdä korkeita, jopa yksitoistametrisiä. Nämä kasat ajettiin talvella hevosilla sahalle. Joonas oli tekemässä kuormia. Kerran sattui, että Joonas oli kasan korkeammalla puolella, kun hevosmies laittoi hakansa puuhun, joka oli jäänyt jotenkin roikkuvaan asentoon ja oli aika ylhäällä kasassa. Hevosmies oli saman talon poika, jonka kotitalossa Joonas asui. Haaksi sanottiin pitkässä varressa olevaa puoshakaa, jota uittomiehet käyttivät. Hevosmiehellä ei varmaankaan ollut tarkoitus saada kasaa vierimään, vaan niin kävi. Joonas yritti heittäytyä alta pois, vaan ei ehtinyt. Hän jäi vierivien puiden vietäväksi ja niiden väliin. He, jotka olivat paikalla näkemässä, eivät uskoneet, että sellaisesta rytäkästä voi selvitä hengissä. Paikalla olleitten arvion mukaan siinä meni yli 250 tukkia. Puita oli ylä ja alapuollella, Joonas siellä puiden seassa.. Joonas oli kuitenkin hengissä. Mutta erittäin vaikeasti loukkautuneena. Tämä hengissä pysyminen oli jonkinlainen ihmeen sattuma. Tätä kasaa tehdessä oli yhden varvin kohdalle jäänyt kahden tukin tyhjä väli. Tähän väliin Joonas jotenkin osui jäämään. Rantepuiden paksuus ei kuitenkaan ollut riittävänä iso, vaan siinä joutui erittäin kovaan puristukseen.

Hevoskyyti oli ainoa mahdollinen ja lähin lääkäri oli noin kahdeksan kilometriä. Hevoskyytikin oli sellainen, että tukkirekeen laitettiin jonkinlainen lava ja heiniä aluseksi. Matkalla Joonaan taju palasi jonkin verran ja hän sanoi hevosmiehelle: “Elä vain aja juosten.” Joonas kertoi, että kun reki nytkähteli myös sivuttain, oli sellainen tunne, kuin reessä olisi ollut palasteltu ruho ja palaset liikkuivat sen mukaan, kun reki nytkähtelee. Joonas kertoi itse tapahtumaa niin, että kun kasa sortui jostain keskivaiheen alapuolelta, se alkoi tulla siten, että laverit luisuivat osin kokonaisina. Joonas ei kuitenkaan jäänyt suoraan kasan alle, vaan onnistui jäämään juuri sen laverin kasan päälle, missä tyhjä väli oli. Tämän jälkeen puut alkoivat mennä yli ja kun alapuolella oleva laveri pysähtyi, yläpuolella olevat laverit kulkivat luistamalla. Se väli, jossa Joonas oli, oli liian pieni ja kävi niin, että Joonaksen kylkiluut murtuivat selkärangan kohdalta irti. Vasen olkapää ruhjoutui, niin että käsi ei liikkunut lainkaan. Muutenkin keho oli ruhjoutunut mustelmille melkein kauttaaltaan. Se, että tapahtumien kulku on näin tarkkaan tiedossa perustuu siihen, että hevosmies, Heikki Kääriäinen, joka oli kasan sortumisen aiheuttanut, oli myös auttamassa Joonasta pois puiden alta. 

Tapaturma sattui syystalvella ja Joonas pääsi uittotöihin seuraavana keväänä entisenä uittomiehenä, sellaisella ehdolla, että hän sai tehdä sellaista, mihin kykeni ja sen verran, minkä sai aikaan. Tämä oli sen ajan kuntoutusta. Syyspuolella kunto oli palautunut jo lähes ennalleen. Varsinaista sairaslomaa ei siihen aikaan ollut olemassakaan, eikä korvauksia sairasajalta juurikaan saanut. Joonas oli kotihoidossa, kävi kuitenkin lääkärin tarkastuksessa joitakin kertoja. Vasemman käden kuntoutus tapahtui sillä tavalla, että Joonas pyysi talon isännän lyömään seinään nauloja. Sänky oli seinän vieressä, niin että vasen käsi oli seinän puolella. Seinä oli tietysti hirsinen joten oli helppo lyödä nauloja. Naulat lyötiin niin, että vasemman käden sormet ylettyivät naulan päälle. Naulat olivat pienten välimatkojen päässä, niin että kun kättä nostettiin ylemmäksi, sormet ylettyivät uuden naulan päälle.Joonas pystyi itse oikealla kädellä nostamaan. Tämä oli oma-aloitteinen kuntoutussysteemi. Sitkeän työn tuloksena käden liikerata vähitellen laajeni ja kevätpuolella se alkoi nousta ilman nostamista naulavälin kerrallaan. 

Toimeentulo tämän talven aikana ei ollut kovinkaan hyvä. Ainon ompelutulot eivät voineet kovin paljoa olla. Työt jatkuivat kesäisin uitto- ja erottelutöissä Vaajakoskella. Talvella työt olivat satunnaisia. Metsästys antoi kuitenkin jonkinlaista tuloa. Jyväskylässä oli mies nimeltä Oskari Ylistö. Hänellä oli niin sanottu makasiini. Sinne voi viedä kaikenlaista riistaa ja nahkoja. Oskari oli hyvin omalaatuinen mies. Hän saattoi kysyä: Paljonko noista haluat ä?” Kun myyjä sanoi hinnan, saattoi Oskari sanoa: “Ei meillä osteta sillä hinnalla, meillä maksetaan se.” Oskari sanoi oman hintansa, joka voi olla joko enemmän tai vähemmän, tai jos hinta osui kohdalleen, kyllä sekin kävi. Joskus kävi niin, että joku kävi tarjoamassa Oskarin makasiinilla ja sattui pitämään Oskarin hintaa liian pienenä. Ei myynyt, vaan vei torille. Oskari tuli tavallisesti myös torille ostamaan. Jos tämä sama mies oli jo käynyt makasiinilla, eikä onnistunut vielä myymään, mitä hänellä oli myytävänä ja tarjosi vielä uudelleen Oskarille, hän tarjosi poikkeuksetta vähemmän, kuin mitä oli jo aiemmin luvannut. Jos tästä huomautti, vastaus oli aina “Olisi pitänyt antaa silloin.” Hänen kanssaan ei koskaan kannattanut tinkiä. Isäni kertoi, että Oskarille kyllä kannatti myydä. Torilla oli kyllä muitakin ostajia. Nämä olivat sellaisia, että ostivat niin halvalla kuin onnistuivat kulloinkin saamaan.

Joonaan uusi avioliitto ja perhe

Joonaan ensimmäinen vaimo Aino sairastui lentävään keuhkotautiin. Sairaus kesti noin kolme kuukautta. Hän kuoli 11.9.1908. Lapsia ei tästä avioliitosta ollut. Joonas avioitui vuoden kuluttua uudelleen. Hänet vihittiin Ida Hokkasen (s. 3.4.1888 Jyväskylä) kanssa 24.10.1909 Jyväskylän maalaiskunnan Hokkasuomaan torpassa. Tästä avioliitosta syntyi ensimmäinen lapsi, joka oli poika 1.8.1910. Tästä alkoikin sitten lapsisarja, jossa poikia oli viisi (Veikko, Jouko, Heikki – isän, Joonaan elämäntarinan kertoja -, Sulo, Paavo, Huugo) ja tyttöjä neljä (Olga, Siiri, Ester ..). Toinen poika syntyi 03.02.1912. Kun kolmas oli tulossa, alkoivat Joonas ja Ida pohtia, että pitäisi saada oma pirtti.

Mummo (anoppi) oli Joonaan perheessä keskeinen henkilö, etenkin lapsille

Joonaan ja Idan perhe kasvoi tasaiseen tahtiin. Idan äiti, Karoliina mummo oli jäänyt leskeksi jo silloin kun Ida oli täyttänyt viisi vuotta.Idan isä Antta Hokkanen oli kuollut työtapaturman kautta. Idan äiti Karoliina tuli perheeseemme siinä vaiheessa, kun kolmas lapsi syntyi. 

Karoliina-mummo oli taitava käsitöiden tekijä. Monenlaisten kankaiden kudonta ja lankojen kehräys, niin villasta kuin pellavasta sujui. Kangaspuut ja rukki olivat jokseenkin vakiovarusteet. Ida oli oppinut myös nämä taidot äidiltään. Kankaita kudottiin sitten myös myyntiin. Siinä oli päähuivia, pyyheliinaa, nenäliinoja. En nyt ihan tarkkaan muista, mitä kaikkea myyntilistalla oli. Karoliina-mummo hoiti kuitenkin myyntipuolen. Myyntireissut saattoivat kestää useitakin päiviä, kun kulkuvälineenä oli potkuri. Kun reissu suuntautui esimerkiksi Toivakkaan, siinä oli monta taloa ja torppaa, joissa poiketa. Tämä potkukelkka oli Joonaan tekemä puupotkuri. Se oli sirotekoinen ja jalasten alla oli teräsanturat. Ne olivat kovin liukkaat. Silloin autoliikenne oli hyvin vähäistä, varsinkin kylätiet olivat hevosteitä ja sellaisella se oli parempi kuin nykyajan kelkat.

Joonan perheessä mummo oli erittäin tärkeä ja keskeinen henkilö, varsinkin lasten kannalta. 

Äiti Ida kuuroutui jo lapsena.

Tämä johtui paljolti siitä, että Idalla oli kaksitoistavuotiaana ollut jonkinlainen korvatulehdus. Lääkärintarkastukseen ei Idaa kuitenkaan viety, kotoisat konstit oli silloin vielä hyvin yleisiä. Idan täti hoiteli lääkärin virkaa. Tässä tapauksessa toimenpide oli seuraavanlainen.Otettiin iso lukon avain. Avaimessa oli reikä. Tähän reikään laitettiin rintamaitoa ja maito Idan korvaan. Lopputulos oli sellainen, että kuulo meni ja ainakin sen ajan, minkä muistan, kuulosta ei ollut minkäänlaista apua.

Siitä huolimatta Ida hoiteli jokseenkin kaikki perheen asiat. Kävi torilla, möi siellä kalat, sienet, kukat ja mitä milloinkin oli myytävää. Hän osti torilta ja kaupasta, mitä milloinkin tarvittiin. Tämä edellytti kuitenkin sitä, että henkilö, jonka kanssa hän puhui, katsoi niin, että suun liikkeitä voi hyvin seurata. Voin hyvin sanoa, että kyllä hän ainakin kohtalaisen hyvin sai selville, mitä puhuja kertoi. Tietääkseni ei ainakaan suurempia kommelluksia tullut, vaikka hän hoiti asiat, esimerkiksi kansanhuollossa. Hän oli erittäin sinnikäs pitämään puolensa. Jos sattui, että toimistovirkailija yritti selittää, ettei tätä voinut antaa sellaisesta selityksestä, Ida ei ollut saavinaan millään selvää ja joskus virkailija antoi periksi. Näin Ida piti puolensa. 

Samoin näin itse sellaisia tilanteita, kun naapuri kysyi jotain sellaista, jota Ida ei halunnut kertoa, hän ei joko saanut selvää tai vastasi aivan toisenlaiseen kysymykseen. Tavallisesti asia jäi sikseen. Kysyjä kyllä ymmärsi, että Ida ei halunnut vastata. Joskus oli kyllä tulkistakin apua. Kun joku vieras ei ymmärtänyt, ettei Ida kuullut lainkaan, saattoi katsoa niin, ettei Ida nähnyt suunliikkeitä. Silloin joku paikalla olija kertoi asian, eikä ääntä tarvittu lainkaan. Suun liike riitti.

Oman pirtin hankinta

Joonas alkoi kysellä pirtin paikkaa. Sellainen löytyi Matti ja Saima Jääskeläisen omistaman Tuvan perintötilaan kuuluvalta Pesonsuon alueella. Alue oli aluksi vuokra-alue, pinta-alaltaan 54 aaria. Joonas ja Ida saivat ostaa alueen 100 markan kauppahinnasta.

Ote:

Tällä avoimella kauppakirjalla luovutamme me allekirjoittaneet Tyyne-nimisen mäkitupa-alueen, pinta-ala 54 aaria, välillämme sovitun yhden sadan (100) markan kauppahinnasta. Jyväskylässä 25. päivänä lokakuuta 1921Matti Jääskeläinen Saima JääskeläinenJ. Liikanen Ida Liikanen

Kauppa- ja lainhuudatusasiain pöytäkirjoissa on maininnat: mäkitupalainen, lohkotilallinen ja talollinen Joonas Liikanen. Lainhuudon kiinnityksen saivat Joonas ja Ida ostamaansa alueeseen syyskuun 29. päivänä 1925. Tällöin nimeksi tuli Liikala RN:o 1=107.Tällöin lapsia oli jo syntynyt seitsemän. Yksi lapsista, Este Amanda, syntynyt 1.7.1920, kuoli 14.10.1920.

Kun kerran pirtin paikka oli, piti siihen tietysti ruveta pirttiä puuhaamaan. Joonas sai ostaa Toivakan Alkulasta hirrestä rakennetun 5,5 m x 5 m huoneen. Nämä hirret ajettiin hevosilla Pesonsuon laidassa olevalle pirtin paikalle. Joonas oli tehnyt kirvesmiehen töitä ja muutenkin puutöitä. Kaikki puuastiat ja tietysti lapsen vakku, kätkyt, jossa lapsia heijattiin ja nukutettiin. Joonas pystyi tekemään puutyöt itse. Muurarin piti kuitenkin olla ammattimies ja sellainenkin löytyi. Uuni oli niin sanottu sekauuni. Se muurattiin osin kivestä. Tiiliä käytettiin myös. Kaikki leipä leivottiin silloin kotona. Leivinuuni oli silloin aivan välttämätön leivän ja muunkin ruuan paistamiseen. Hella taas oli keittämistä varten. Lämpö tuli paljolti sivutuotteena. Kun perhe oli iso ja yhä kasvoi, paistamista ja keittämistä oli paljon. Kolmas lapsi syntyi jo omassa pirtissä.

Tilan aitaaminen

Siihen aikaan ja vielä paljon myöhemminkin kaikki viljelykset piti suojata aitaamalla. Karjahan kävi metsälaitumella. Samoin myös pihapiiri oli erikseen aidattava. Talojen lähellä oli erikseen aidattuja alueita, parhaiten heinää kasvavia alueita, metsäalueita, joita kutsuttiin hakamaiksi, hevos-, vasikka- ja lammashaka. Kaikki aita oli tehty puusta. Tähän tarkoitukseen käytetty puumäärä oli hyvin huomattava. Puulajeina olivat mänty, kuusi ja haapa. Haapa oli erittäin kestävä laji. Tähän tarkoitukseen kelpasi sopivan kokoinen, pitkä, hoikka puu, joka kelpasi pyöreänä aisattavaksi. Aisaus tarkoitti 3-4 kuoreen vedettävää viirua. Siihen käytettiin kuorimarautaa, petkelettä. Vuolupuukkoa ei vielä silloin tunnettu. Isommat puut katkottiin 4-5 metrin pituisiksi ja halkaistiin koon mukaan kahdeksi tai neljäksi, joskus jopa useammaksikin. Joonas ennätti tehdä näitä aitatarpeita melkoiset määrät ja tietysti myös itse aitaa. Aitaan tarvittiin seipäitä. Seipäät piti myös aisata. Siihen oli sopivin väline vesuri tai havurauta. Seipäät oli jonkin verran pitempiä kuin aita oli korkea. Tällainen seiväs voitiin käyttää uudestaan. Kun alapää lahosi, se teroitettiin uudestaan ja pituus vielä riitti . Seipäitä laitettiin kaksi rinnan, noin metrin välein, niin että aidas mahtui väliin. Taisivat olla silloin mieluummin aijaksia. Seipäät oli tietysti sidottava yhteen, että aita pysyi koossa. Yhteen seiväspariin tarvittiin kolme sidettä. Kun rautalankaa ei ollut, siteenä käytettiin kuusen vesoja. Otettiin reilun metrin mittaisia ja noin sormen paksuisia kuusenvesoja. Nämä halkaistiin. Näillä sitten suoritettiin itse sitominen. Jos kuusen taimia ei ollut saatavilla, pajutkin kelpasivat. Ainakin jo silloin, kun minä olin jo poikanen, aitaan liittyi sanonta “Kyllä sinun on jo akka ottaminen”. Nimittäin silloin kun nuori mies teroitti seipään sillä tavalla, että seiväs ei ollut minkään tuen päällä. Kun kirveellä löi sitä terävästi ja käsi ei hetkahtunut, oli jo “aika ottaa akka”.

Kirvesmiehenä perheelle elantoa hankkimassa

Kun SOK aloitti Vaajakoskella monenlaista teollista toimintaa, alkoi myös rakennusvaihe, jossa tarvittiin kirvesmiehiä, tietysti myös muitakin ammattimiehiä. Joonas oli kirvesmiehenä muistini mukaan viisi vuotta. Vaajakosken Hupeli alueella rakennettiin työläisille asuntoja. Myös näitä oli Joonas rakentamassa. Nämä rakennukset ovat vielä tänäkin päivänä asuttavana. Nyt ne kyllä ovat yksityisomistuksessa. SOK myi ne niissä asuville työläisille. 

Lisäansioita kalanpyydysten valmistamisella

Joonas tunnettiin paikkakunnalla ja osin ulkopuolellakin kalanpyydysten valmistajana. Rysät, merrat ja katiska, myös pumpulilangasta kudottu liina, verkot muikkuverkosta lohiverkkoon, syntyivät Joonaalta. Silloin kalastajat käyttivät erittäin paljon riimuverkkoja. Se on verkko, jossa on kolme liinaa rinnan. Kaikki on kiinnitetty samaan paulanyöriin. Paulottaa ja ainottaa on sama asia. Keskellä on varsinainen verkon liina ja riimuliinat molemmin puolin. Riimuliina on niin harva, että kun varsinaisesta liinasta otetaan viisi solmuväliä, se vastaa yhtä solmuväliä riimuliinassa. Riimuliinat ovat matalampia, erotus vaihtelee. Erotuksen pitäisi olla vähintään 45-50 cm. Tämä muistini mukaan. Ennen kuin tällainen verkko lasketaan järveen, keskimmäinen liina nostellaan pienin välein noin puolivälin paikkeilta korkeussuunnasta riimun silmästä läpi ulkopuolelle. Tässä ei kalan tarvitse välttämättä tarttua verkkoon kiinni lainkaan. Se vaan yksinkertaisesti jää pussiin. Nämä riimut Joonas kutoi aina itse. Muistini mukaan niitä ei ollut valmiina saatavanakaaan. Isäni kävi laittamassa usemmankin talon nuotat kuntoon. Kyllä hän varmaan kertoi, keneltä hän tähän tarvittavan tiedon oli saanut, sitä en kuitenkaan muista. Nuotassa mitoitus oli erittäin tärkeä. Jos ylä- ja alapaulojen pituussuhde ei ole oikea, voi käydä niin, että nuottaa vedettäessä alapaula ei kuljekaan pohjaa myöten. Silloin käy niin, että vaikka kaloja olisi runsaastikin, ne uivat alapaulan alta ulos nuotasta, eivätkä jää nuotan peräpussiin.

Joonaan valmistamat kalanpyydykset palkitaan.

1930-luvulla kalastus ja pyydysten valmistaminen näyttelivät hyvin huomattavaa osaa perheen toimeentulosta. Pyydysten valmistaminen ajoittui syys- ja talviaikaan. Tämä tehtiin pääasiassa puhdetyönä ja tähän osallistuivat kaikki perheen pojat sitä mukaa kun oppivat kutomaan. Rysän liinojen kutominen olikin paljolti poikien hommaa. Joonas vei Jyväskylän maatalousnäyttelyyn kaksi rysää. Minä. Joka olen lapsisarjan neljäs, kudoin näiden rysien liinat. Isäni teki vantaat ja vannehti. Joonas sai näistä rysistä kunniakirjan ja toisen palkinnon. Perusteluna oli se, että vanteet olivat liian heikot. Jos vanteet olisivat olleet vahvemmat, palkinto olisi ollut ensimmäinen. Joronaan mielestä hänen pitkän kokemuksensa perusteella näidenkin vanteiden piti olla erittäin kestäviä. Vanteethan tehdään kuusen oksista. Nämä oli valittu erittäin huolellisesti. Se tarkoittaa, että oksa on hyvin tasavahva ja tarvitsee vuolla vain hyvin vähän. Kestävyyttä kyllä oli. Tuo kunniakirja on nyt minun hallussani.

Kirvesmiehen työ jatkui Matti Klarin kanssa. “Laurinniemen iso pytinki”, niin kuin sitä silloin sanottiin. Oskari Ylistö ja tuomari Lund omistivat Laurinniemen talon ja rakennuttivat päärakennuksen. Sen nykyisestä käytöstä minulla ei ole tietoa. Tämä Oskari oli muuten sama mies, joka osti nahkoja ja lintuja. Jyväskylässä toiminut liikemies, tukku- ja kangaskauppias Mirro rakennutti huvilan Päijänteen rannalle, Siikasalmen pieleen. Tämä huvila on edelleen käytössä, eikä se ole mikään kesämökki.

Lama koettelee Joonaan perhettä 1920-1930 luvulla

Kaksikymmenluku, sen loppupuoli ja kolmekymmentäluvun alkupuoli oli laman aikaa. Silloin oli joskus tiukkaakin. Muistan jo kuitenkin sen ajan. Kyllä ruokaa aina riitti. Vaatepuolessa auttoi paljolta, että Ida ompeli jokseenkin kaikki perheessä tarvittavat vaatteet. Omalta kohdaltani muistan hyvin, että rippipuku oli ensimmäinen, minkä räätäli teki. Tässä mainittuna aikana kaksi vanhemmista pojista oli jo työelämässä mukana. Itse olin 12-vuotias, kun pääsin kansakoulusta. Vuosiluku oli silloin 1929. Siitä lähtien olin mukana työssä, aluksi isän mukana. Nyt tätä kirjoittaessani on kahdeksas eläkevuosi menossa.

Mukana Lapuan liikkeen niin sanotussa Mäntsälän kapinassa

Vuosi taisi olla 1932. Elettiin sen alkua. Olin isän kanssa keräämässä halkoja Tuuran talon maalla, lähellä taloa. Oli iltapäivä. Isäntä tuli meidän luoksemme, istahti vajaana olevan pinon päälle. Siinä alkoi jutella. Muistan sen, mikä oli hänen varsinainen asiansa. Isäntä Matti Jääskeläinen oli saanut puhelinsoiton, jossa häntä pyydettiin saattamaan tämä tieto perille. Nimismies oli saanut armeijan esikunnasta sanoman, jonka sisältö oli, että kaikkien armeijan varsinaisessa palveluksessa olevien lomat on peruutettu. Jokaisen lomalla olijan on heti tiedon saatuaan palattava joukko-osastoonsa. Nimismies oli velvollinen saattamaan tämän tiedon perille. En tiedä koskiko tämä peruutus kaikkia joukko-osastoja. Liikasen vanhin poika, Jouko suoritti silloin vakinaista asepalveluaan Suomen Valkoisen Kaartin Pataljoonassa Helsingissä. Tätä se ainakin koski. Hän oli pari päivää aiemmin tullut lomalle. Tällä tavalla myös Veikko sitten sai tiedon ja lähti seuraavana aamuna paluumatkalle. Veikko oli sairaslomalla ja komppaniaan palattuaan hänelle kerrottiin että hänen ei olisi tarvinnut tulla kesken loman. Hän ei kuitenkaan palannut jatkamaan lomaansa, vaan jäi komppaniaan. Isäntä kertoi siinä vielä, että tänä iltana on Jyväskylässä kansalaiskokous ja kyllä hänkin on päättänyt mennä sinne.

Seuraavana päivänä saimme kuulla, mitä siellä kokouksessa oli tapahtunut. Kokous oli kutsuttu koolle siksi, että Lapuanliikkeen niin sanottu Mäntsälän kapina oli erittäin kriittisessä vaiheessa. Matti Jääskeläinen käytti myös kokouksessa puheen vuoron. Tämä puhe oli joidenkin mielestä niin maltillinen, että kun hän oli palaamassa puhujalavalta, joku iski häntä kiväärinperällä rintaan. Matti lyyhistyi lattialle, Lääkäri kutsuttiin paikalle, mutta hän pystyi vain toteamaan hänet kuolleeksi. Kokouspaikalla oli myös kiväärimiehiä vartiossa ja paikalla olleiden kertoman mukaan mielialat olivat hyvin kiihkeitä, puolesta ja vastaan. Matti oli mennyt kokouspaikalle hevoskyydillä. Hänen mukanaan oli talon nuorin poika, joka silloin oli 14- tai 15 -vuotias ja myös Matti. Hän ei kuitenkaan ollut tapahtumahetkellä paikalla. Siellä oli kuitenkin oravasaarelaisia isäntiä useitakin. Nämä hoitivat asian niin, että jyväskyläläinen hevosmies, Korhonen, vei vainajan kotiinsa Tuvan taloon. Näin Matti-poika ei siinä tilanteessa joutunut viemään isäänsä kotiin. Matti Jääskeläinen oli juuri se isäntä, joka antoi Joonas ja Ida Liikaselle se pirtin paikan. Hän oli ainoa joka menetti henkensä Mäntsälän kapinan seurauksena. Lapuanliike oli marssittanut aseellisia joukkoja Mäntsälään. Suomen Valkoisen Kaartin Pataljoonan joukot saivat määräyksen lähteä marssimalla kohti Mäntsälää. Kun joukot ja kuormastot olivat lähtövalmiina, tuli komento, että miehistön pitää siirtyä kasarmiin, eikä kukaan saa poistua ennen määräystä. 

Veikko Liikanen, joka myös palasi lomalta, oli varaston hoitajan apulainen. Tämä varaston hoitaja otti apulaisensa, eivätkä he menneet sisälle, vaan heidän tehtävänsä oli vaihtaa kuormastossa olevien patruunojen tilalle laatikot, joissa oli paukkupatruunat. Tämän jälkeen joukot saivat määräyksen aloittaa marsiin kohti Mäntsälää. Ainakaan kukaan miehistöstä ei tiennyt, että he olivat matkalla kapinajoukkoja vastaan ja että mukana oli vain paukkupatruunoita. Kuitenkin kävi niin, että silloinen presidentti Svinhufvud luki radiossa vetoomuksen, jossa hän kehotti kapinallisia palaamaan koteihinsa. Tällä kertaa vetoomus tehosi ja aseelliselta yhteenotolta vältyttiin.

Palkallinen työ loppui, Liikalaa alettiin kunnostaa ja oli tultava toimeen omin voimin.

Tämän Tuvan talon isännän kuolema aiheutti sen, että halonteko loppui siihen. Tämän jälkeen ei paikkakunnalla ollut minkäänlaisia töitä tarjolla. Liikasen perheestä kävi töissä vain Huugo, joka oli toiseksi vanhin poika. Hän oli töissä Kalle Jääskeläisen omistamalla Jääskelän tilalla. 

Aivan joutilaana ei kuitenkaan oltu. Minä olin isän apurina, kun Liikalaan tehtiin ensimmäinen kaivo. Kallio tuli noin viiden metrin paikkeilla vastaan. Kaivaminen lopetettiin siihen. Kivestä tehtiin arkku. Sementtirenkaita ei silloin ollut. Ei siinä ihan aina vesi riittänyt, mutta suurimman osan vuodesta kuitenkin. Kevät koitti kuitenkin aikanaan ja kalastus alkoi heti, kun sulaa oli sen verran, että sai rysiä sulaan veteen. Rysiä olikin parhaillaan 42 kappaletta, riimuverkkoja kaksitoista, lohiverkkoja kaksi. Ne olivat 60 x 5 metriä. Lisäksi oli muikkuverkkoja. Särysverkko on muuten samanlainen, vaan vähän harvempi. Niitä oli jokunen. Niillä sai kesällä haukia. Ne eivät kyllä olleet isoja. Kalat olivat lähinnä omaan kulutukseen tarkoitettuja. Katiska oli myös sellainen pyydys. Niitä oli neljästä viiteen kappaletta.

Kevään jälkeen ei juuri työttömyysaikoja ollut. Perheessä oli kolme poikaa, jotka olivat jo työelämässä mukana. Toimeentulossa ei ollut enää juurikaan vaikeuksia.

Pirttiä isomman rakennuksen pystyttämiseen 

Kun perhe kasvoi tasaiseen tahtiin, oli luonnollista, että yhden huoneen asunto kävi ahtaaksi. Piti ruveta harkitsemaan isomman asunnnon hankkimista. Hankkeen toteutusvaihe alkoi vuoden 1928 aikana. Joonas sai ostaa Niemelästä, isoista hirsistä rakennetun, jonkinlaisen makasiinirakennuksen. Se oli erittäin hyvässä kunnossa oleva. Sisämitat 8,5 x 5,5 m. Lattia oli tehty niin sanotuista halaspuolikkaista, leveyttä niissä oli jopa 35 senttiä. Rakennuksen pohjatyö tehtiin syksyllä 1928. Se oli kirjaimellisesti kivijalka. Kivet olivat pääosin omalta tontilta. Nämä kivet piti ensin työstää, niin kuin sanotaan. Nämä kivet lohkottiin sellaisiksi, kun ne haluttiin. Ensin porattiin reiät suoraan riviin, noin 2,5 sentin välein, 10 sentin syvyyteen. Reikien määrä määrä riippui siitä, kuinka iso kivi kulloinkin oli halkaistavana. Tämän jälkeen reikiin laitettiin kiilat siten, että ensin laitettiin kaksi apukiilaa. Ne on reikään laitettuna alapäästä paksumpia. Näiden kiilojen väliin laitetaan varsinainen kiila, joka on vuorostaan alapäästä ohuempi. Tällä tavalla laitettiin jokainen reikä. Tämän jälkeen alettiin lyömään kiiloja tiukemmalle, lyömällä jokaista kiilaa vuorotellen. Jos kaikki oli niin kuin pitikin, alkoi ensin kuulua hiljaista ritinää ja vähitellen kivi alkoi haljeta. Tällä tavalla sitten jatkettiin. Peruskiven koosta riippuen voitiin saada useita kiviä, jotka sitten sijoitettiin rakennuksen perustukseen. Minä olin mukana tässä työssä Pitelin poraa, kun isäni löi poran päälle. Poraa pyöritettiin jatkuvasti. Sillä tavalla reiästä tuli pyöreä. Tämä Toivakasta ostettu rakennus purettiin ensiksi ja kevättalvella hyvien jääkelien aikaan siirrettiin hevoskuljetuksella Liikalan mäelle.

Koko perhe oli mukana rakentamisessa

Keväällä lumien sulettua alkoi varsinainen rakentaminen. Koko perhe oli rakentamisessa mukana. Kukin sen mukaan, miten voimat ja taito riittivät. Silloin ei ollut vielä mitään tietoa lämpöeristeistä, villoista ja muista eristeistä. Ja vaikka olisi ollutkin, tuskin olisi ollut varaa niitä ostaa. Silloin eristeenä käytettiin kivijalan päällä olevaa sammalta ja sitä kylläkin oli suhteellisen lähellä saatavana. En muista, pitikö sitä naapureilta kysyä. Kun kysymyksessä oli hirsirakennus, siinä ei muunlaista eritystä tarvittu lainkaan. Sammaleen haku lähiympäristöstä oli pääasiassa lasten hommaa. Karoliina-mummo osallistui myös ahkerasti ja oli pienempiä opastamassa. Olen arvioinut, että tarvittava määrä oli noin 40 kuutiota. Otettakoon huomioon, että sammalet oli polkemalla pakattava, niin että kerroksesta tuli tiivis. Tämän päälle laitetaan vielä multaa tai jotain hiesua. Tämän piti olla kuivaa ja tämä toimi painona sammalkerroksen päällä- En varmaan liioittele, kun sanon, että tämä sammalen keräys oli mahtava suoritus, kun ottaa huomioon, että kerääjäkaarti mummon lisäksi oli Olga 15 v., Heikki 12 v., Siiri 8 v., Sulo 5 v, Paavo 2 v. ja nuorin lapsista aloitteli vasta ensimmäistä ikävuottaan.

Vierasta työvoimaa olivat kirvesmies ja muurari

Kaksi vanhempaa poikaa oli jo silloin Vaajakoskella erottelulla töissä, tekivät sen kun ennättivät niin sanottuna virapelityönä. He pystyivät tekemään muutakin kuin vain sammaleen keräystä. Vierasta työvoimaa oli yksi kirvesmies. Hän oli erottelulla töissä ja kun työ oli kaksivuorotyö, jäi aikaa olla Joronaan kaverina kirvesmiehenä. Kesällä näki ja myös tehtiin pitkiä päiviä. Hän oli Liikalassa kortteria, niin kuin silloin sanottiin. Virapelityö onnistui oikein hyvin. Muurareita oli kaksi. Varsinainen muurari oli Immonen ja hänen kaverinaan oli nuorempi mies, joka vasta opetteli muurariksi. Hänen nimensä oli Pasanen. Silloin ei tarvittu lainkaan sähkö- tai putkimiestä. Eikä maalarillakaan paljon tekemistä ollut. Akkunat ja ovet maalattiin, vaan ei siihenkään ammattimaalaria ollut.

Syksyllä päästiin kuitenkin muuttamaan uuteen asuntoon. Nuorin lapsista syntyi 29.5.1929. Hänen ei siis tarvinnut olla yhtään talvea vanhassa pirtissä. Kyllä se ahdasta olisikin ollut, yksitoista henkeä yhdessä huoneessa. Ei varmaan ollut vaikea kuvitella, miltä Liikasen perheestä tuntui, kun he pääsivät muuttamaan uuteen asuntoon. Olihan siinä kolme huonetta. Tupa, nyt sanottaisiin tupakeittiö, ja kaksi kammaria. Kamarit eivät tietysti olleet isoja. Idalle ja Joonaalle oli kuitenkin oma nukkumahuone ja yläkertaan tuli lisää yksi lämmin ja yksi kylmä huone. Nukkumapaikkoja siis nyt oli. Kesällä varsinkaan ei makuupaikoista ollut puutetta.

Sahaus lattioiden uusimiseksi oli ammattitaitoa vaativaa työtä.

Aiemmin on jo maininta, että rakennuksen lattia, jonka Joonas sai ostaa, oli tehty erittäin suurista puista, jotka oli keskeltä halkaistu. Nämä puolikkaat vain rinnan alapuolelta oli lovettu sen mukaan, kun oli tarpeen, että lattiasta tuli tasainen. Nämä eivät kuitenkaan sellaisenaan käyneet asuinhuoneen lattiaksi. Nyt oli kaksi vaihtoehtoa, joka hankkia uudet lattialaudat tai sitten nämä puolikkaat oli sahattava käsisahalla halki.

Jonkinlaisen harkinnan jälkeen Joonas päätyi tulokseen, että jos vain saadaan sahurit, joilta tällainen homma käy ja vielä siihen ryhtyy. Joonas tiesi ja tunsi sellaisen miehen, joka oli sahannut ja hänellä oli myös ns. lankkusaha. Niinpä hän päätti lähteä Ottoa jututtamaan ja kysymään vieläkö hän sellaiseen hommaan ryhtyisi. Kun Joonas sitten kertoi asiansa, Otto sanoi: “Kyllähän minulla vielä saha on, mutta ei nyt le tiedossa sellaista kaveria, jonka kanssa sellainen homma kävisi.” Hän ei kuitenkaan kieltänyt, ettei enää sellaiseen hommaan lähde. “Asia on nyt siitä kiinni, että pitäisi olla sellainen kaveri, joka on sitä hommaa tehnyt. Se vaatii ehdottomasti kaksi miestä ja kun kyse on niinkin suurista puista, tottumattoman kanssa sitä on turha yrittääkään!” 

Minä satuin olemaan paikalla, kun äitini oli käymässä Hermanni Koivusen luona. Tämä oli Karoliina-mummon sukulainen. äitini tietysti jutteli siellä uuden asunnon rakentamisesta. Siinä tule esille tämä sahaushomma ja että siihen ei ole kaveria. Silloin tämä Hermanni sanoi: “Kyllä minä poika vedän alta ja päältä ja mistä vain.” Niin siinä sitten käsi, että Otto tuli sahansa kanssa ja Hermanni tuli kaveriksi.

Ensin piti tehdä valmistelut ja siinä tarvittiin kaksi hyvin tukevaa pukkia. Tukit piti olla niin korkeita, että mies reilusti sopi alapuolelle seisomaan. Sahattavan puutavaran pituus määräsi, kuinka kaukana toisistaan pukkien piti olla. Pukkien päälle laitettiin yläosauria varten tukevat lankut, jotka eivät ainakaan paljoa notkuneet. Sahattava puu laitettiin telineelle lankkujen väliin, kiinnitettiin hakojen avulla niin, että se varmasti pysyi tukevasti paikoillaan. Ennen kuin sahaus aloitettiin, puun ympärille pingotettiin nyöri, sille kohtaa, missä sahaus sitten eteni. Nyöriin laitettiin väriaine. Se oli joko hiiltä tai esimerkiksi punamultaa. Nyöri otettiin etusormen ja peukalon väliin, nostettiin ylös niin paljon, kun se antoi myöten ja kohtisuoraan päästettiin irti. Niin väriaine kiinnittyi puun pintaan ja siitä tuli suora viiva. Sahaus saattoi alkaa.

Ylämies piti huolen siitä, että sahausrako eteni viivaa pitkin. Kun kaikki tällaiset valmistelut oli tehty, aloittivat Otto ja Hermanni sahauksen. Hermannin taidot eivät osoittautuneet sellaisiksi kuin hän oli kehaissut. Oton piti kuitenkin muuttaa sahan viilaustyyliä vähemmän ottavaksi. Sahan hampaat oli viilattu niin, että hampaan kärki tavallaan taittui ja siitä tuli hyvin ottava. Tällainen sahaus vaati kuitenkin taitavat sahurit. Sahaus tapahtui niin, saha leikkasi puuta vain alaspäin mennessään ja saha nostettiin aivan vapaana ylös. Alasveto tapahtui tavallaan heittämällä. Tämä tietysti vaati melkoista taitoa. Ylämies oli se, joka hoiti n.s. syöttämisen. Jos saha haukkasi liikaa puuta, se ei jaksanut mennä alas, vaan töksähti välillä kiinni ja silloin sahaus kävi raskaaksi. Otto ja Hermanni eivät kuitenkaan näistä alkuvaikeuksista niin paljon hermostuneet, että sahaus olisi jäänyt sikseen. Kyllä ne kaikki sahattua tuli. Lattian teko näistä lankuista ei ollut kuitenkaan mikään pikkujuttu. Nämä lankut höylättiin käsipelissä. Niin sanotulla härkähöylällä. Se oli sellainen kahden miehen höylä.

Itse olen sellaisella sahalla sahannut melkoisen paljon. En kylläkään yhtään lautaa tai lankkua, minun sahattavani on ollut jäätä. Jään sahauksessa se olikin hyvä apuväline ennen koneellista sahausta. Nykyisin ei tarvitse enää jäitäkään nostaa. Jäähdytysasiat hoidetaan ihan toisella tavalla.

Joonaan ja Idan lapset aikuistuvat ja itsenäistyvät.

Vanhin poika, Veikko osti syksyllä -34 hevosen. Ajoi talven metsätöitä. Myi keväällä ja osti taas syksyllä. Hän oli kesät Haapakoskella (Vaajakoskella) erottelulla ja niin edelleen. Minä olin viidentoista, kun olin myös siellä erottelulla. Tällä ensimmäisellä jaksolla oli viisi uittokautta. Seurava jakso oli 23.5.1948 – 20.2.1965. Yhteensä viisitoista vuotta, kahdeksan kuukautta, kolmepäivää. Tänä aikana ehti tulla minunkin kohdalleni niin monenlaista työtehtävää ettei niitä kannata edes yrittää luetella. Tämä Haapakosken erottelu olli Vaajakosken alajuoksulla, siis Vaajakoskella. Taisi olla vuosi 1938 keväällä, kun Veikko osti Leppäveden saaressa olevan Salolahti-nimisen pienviljelystilan ja muutti sinne asumaan. Avioliittoon hänet vihittiin 3.9.1939. Tästä alkoi Liikasen “pesueen” lentoonlähtö.

Suomalaisen hiilen polttamista häkäpyttyautoihin sotavuosina omalla hiiltomolla

Talvisodassa Liikasen poikia oli kolme, jatkosodan aikana neljä. Kaikki palasivat kuitenkin takaisin eikä kukaan haavoittunutkaan. Sodan aikana Liikasen perheen vaikeudet olivat yleensä ottaen samanlaisia kuin kaikilla muillakin.

Toiseksi vanhimmalla pojalla, Huugolla, oli Viljo Mäkisen kanssa kuorma-auto jo ennen talvisotaa. Kun autoissa tarvittavan polttoaineen saanti tyrehtyi, korvikkeeksi kehiteltiin niin sanotut häkäpytyt. Näissä voitiin polttoaineena käyttää hiiltä tai pilkettä, kuitenkin ihan suomalaista puuta. Pilke valmistettiin siten että puusta sahattiin noin 5 senttiä pitkiä pätkiä. Nämä sitten pilkottiin niin, että ne olivat 5 x 5 senttiä. Nämä eivät tietenkään tarvinneet olla samankokoisia. Oli kuitenkin ohjeet, mikä kokoista sen piti olla.

Huugo sai ajatuksen ruveta polttamaan hiiltä. Hän oli käynyt katsomassa jo toiminnassa olevaa uunia. Hän esitti tämän ajatuksen minulle ja tämä homma käynnistettäisiin sillä ehdolla, että minä jäin tätä hommaa hoitamaan. Mietiskelin ja tulin siihen tulokseen, että voinhan sitä yrittää. Nyt oli kuitenkin niin, että hiiltomoa ei saanut rakentaa isompien asutuskeskuksien lähiympäristöön.

Niinpä me lähdimme ja suuntasimme matkamme Leivonmäelle. Sieltä löysimme mielestämme hyvin sopivan paikan. Paikka oli pari kilometriä Leivonmäeltä Joutsan suuntaan ja noin puoli kilometriä Hirvensalmentien vartta. Saimme tietää, että alue kuului Pahkalan talon maihin. Niinpä lähdimme tapaamaan talon isäntää, Vihtori Pahkalaa. Esitimme isännälle suunnitelmamme. Kävimme paikan päällä katsomassa, minkälaisesta alueesta oli kysymys. Käynnin tuloksen alueesta tehtiin vuokrasopimus. Ajankohta oli syksyllä 1940. 

Hiiliuunin rakentaminen aloitettiin välittömästi. Kun päästiin niin pitkälle, että uuni oli täytetty, halkoja mahtui 29 m ja ensimmäinen sytytys voitiin suorittaa. Alkoi hyvin mielenkiintoinen vaihe, varsinkin kun käytännön kokemusta ei ollut sen paremmin uunin rakentamisessa kuin polttamisessakaan. Sen toki tiesimme, ettei puu saanut palaa tuhkaksi, toisaalta se ei saanut myöskään olla kesken palanutta. Kun ensimmäisen panoksen polttaminen oli edistynyt jo loppupuolelle, katsoimme, että oli sopiva aika käydä syömässä. Kortteeripaikka oli vajaan kahden kilometrin päässä. Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että ei olisi pitänyt lähteä samanaikaisesti. Kun palasimme syömästä näimme, että siellä uunin luona oli useita miehiä. Savua nousi sillä tavalla, ettei asiat voineet olla ihan oikein. Kun tulimme uunille, edessämme oli näky, jota emme olleet osanneet odottaa. Uunin holvi ei ollut kestänyt kuumuudesta aiheutuvaa painetta, vaan romahti hiilloksen päälle, näin tuli pääsi roihahtamaan vallilleen. Harkitsimme tilannetta ja tulimme siihen tulokseen, että sammuttamiseen ei ollut mitään mahdollisuutta, mutta ei myöskään vaaraa, että tuli leviäisi ympäristöön. Päätimme, että annetaan sen palaa loppuun ja sammua itsestään. Kun palaminen alkoi vähitellen hiipua, olikin jo iltamyöhä. Palasimme kortteeritaloon Rusilaan. Kertoilimme talon emännälle, kuinka oli käynyt. Siirryimme vähitellen yöpuulle. 

Aamulla talon emäntä herätteli meitä aamukahville. Ihmetteli, kuinka olimme voineet nukkua niin rauhallisesti. Hän ei ollut nukkunut juuri lainkaan. Hän oli ollut niin huolissaan meidän puolestamme. Joimme aamukahvit rauhassa, mietimme asiaa ja tulimme siihen tulokseen, että laitamme uunin sellaiseen kuntoon, että se kestää. Leivonmäkeläiset olivat eräät jo tulleet siihen tulokseen, että siihen loppui Liikasten veljesten hiilenpoltto.

Millainen sitten oli Liikasten veljesten Huugon ja Heikin hiiltomo, hiilen polttouuni?

Kerron tässä myös uunin rakenteesta. Maasto oli tasaista, jossa oli kuitenkin notkelmia. Tähän taivekohtaan kaivoimme montun, jonka koko oli sellainen, että betonista valetun uunin tilavuus oli 30 neliömetriä. Siihen valettiin myös pohja, seinät ja holvi. Korkeutta oli noin 185 senttimetriä. Holvin yläpinta oli maan tasalla. Täyttäminen tapahtui yläkautta, kun taas tyhjentäminen etupuolella olleen oviaukon kautta. Kumpikin aukko tukittiin paksulla peltilevyllä. Saumat piti olla ilmatiiviit. Tiivistyksessä käytettiin multaa. Kun halkolaanit olivat välittömästi uunin lähellä, uunia täytettäessä käytettiin kesällä yksipyöräistä kottikärryä. Runkorakenne oli tehty tietysti halkojen keräykseen sopivaksi. Pyörä oli rautapyörä, kumipyöriä ei silloin ollut. Talvella käytettiin kelkkaa. Uunin täyttäminen ja tyhjentäminen kesti saman verran. Noin kuusi ja puoli tuntia ja tämä oli kahden miehen homma. Tämä olo sillä tavalla urakka työkaverina olevalle miehelle. Kun uuni oli täytetty, päivä oli täysi, samoin tyhjennettäessä. Hiilen polttohan on sellainen työ, että varmaan on naama noessa ja on sitä vähän muuallakin. Työ edellytti saunomista joka kerran jälkeen. Minun päiväni ei päättynyt siihen, kun uuni oli täytetty. Oli vielä sytytysvaihe ja sen seuranta aina niin kauan, että se varmasti syttyi kunnolla. Tarvittavan ilman saanti oli järjestetty niin, että pohjaa valettaessa oli jätetty 10 x 10 senttimetriä olevat urat. Näitä oli kolme. Keskimmäinen ylettyi lähelle peräseinään. Kummallakin puolella olevat urat oli laitettu v-muotoon. Jokainen kanaali ohjautui niin, että kun halot oli pinottu siten, että pituussuunnassa oli kolme pinoa rinnan, ilma ohjautui jokaisen pinon alle. Lisäksi etuseinässä oli noin parin tuuman rautaputkea, kaikissa ilmakanavissa voitiin ilman saantia säädellä. Savuhormit oli sijoitettu uunin seinään. Niitä oli kummallakin sivuseinällä kolme kappaletta. Savuaukko alkoi aivan lattian rajasta. Palamisaika oli keskimäärin kaksi ja puoli vuorokautta. Tähän vaikutti halkojen kosteus. Kostea puu syttyy jo hitaammin, samoin hiiltyminen kestää kauemmin. Jäähtyminen puolestaan vei niin paljon aikaa, että koko kierros kesti 7-8 vuorokautta. Kesällä jäähtyminen kesti pitempään. Hiiliä tällaisesta panoksesta tuli keskimäärin 160 hehtolitraa.

Hiilet säkitettiin hehdon paperisäkkeihin. Määrä vaihteli puun laadun ja kosteuden mukaan. Kuivasta petäjästä tuli jopa 185 säkkiä. Tämä kelpasi kuitenkin vain pajahiileksi. Häkäpytyssä koivu oli taas tehokkainta. Säkissä piti ilmetä valmistaja ja viel laatuluokka. Luokkia oli 1., 2. ja 3. Murske piti erottaa seulomalla. Meidän säkkien kyljessä luki: Veljekset H. ja H. Liikanen, Leivonmäki ja laatuluokka.

Ensimmäisen polton kokemuksesta viisastuneina oppirahat maksettiin ja hiiltomon toimintaa jatkettiin. 

Heti seuraavana aamuna ensimmäisen epäonnistuneen polton jälkeen Huugo lähti hakemaan tarvikkeita uunin kunnostamista varten. Minä puolestani jäin palatakseni uunille ja aloittaakseni raivaustyöt, heti kun uuni ole jäähtynyt niin paljon, että se oli mahdollista. Kun raivaus oli suoritettu ja tarvikkeet olivat paikalla, aloitettiin uunin rakentaminen. Rakennetta muutettiin niin, että uskoimme raudoituksen olevan riittävän vahvan ja kannakepalkkeja tuli kuuden senttimetrin välein, ja mikä tärkeintä, holvi oli irrallisena laattana. Nyt ei kuumuudesta aiheutunut laajeneminen enää rikkonut sitä. Nyt onkin helppo sanoa, että se kesti loppuun asti.

Heikillä riittää yrittelijäisyyttä ja sinnikkyyttä vielä toisen uunin rakentamiseen.

Vähän myöhemmin rakennettiin toinen uuni. Eikä minulla ole tämän toiminnan suhteen mitään valittamista. Eikä se jäänyt leivonmäkeläisiltäkään huomaamatta. Ei ainakaan tyttölapselta nimeltä  Suoma Vihersalo. Meidät vihittiin avioliittoon 1942; Heikki oli tällöin 25 -vuotias.

Kun jatkosodan liikkeelle panomääräyksiä jaettiin, minä sain myös määräyksen ilmoittautua Jyväskylässä. Minulla olikin jo armeijan kamppeet ylläni. Kävin esikunnassa ja esitin, että voisiko minut lomauttaa hiilenpolttotehtävien vuoksi. Siellä katsottiin hiilenpoltto niin tärkeäksi, että sain passiini merkinnän: Lomautettu toistaiseksi. Minä sainkin palata takaisin Leivonmäelle jatkamaan hiilen polttoa. Lomautus päättyi 7.9.1943, jolloin minun piti kirjoittautua Santahaminassa.

Halkojen kulutus vuodessa oli, kun uuneja oli kaksi, hyvin tarkasti 2000 kuutiota. Halkojen teko oli 23 markkaa motti. Taksa tietysti vaihteli jonkun verran leimikoista riippuen. Silloin oli vielä sellainen käytäntö, että motissa piti olla korkeutta vähintään 110 senttimetriä, valtiolle jopa 120 senttimetriä, samoin kun myös hevosmies ajoi. Tässä kuitenkin oli pinon korkeus 210 senttimetriä. Isännälle kuitenkin mitattiin pinon korkeus sellaisena, kuin se oli, minulle se riitti kymmen sentin tarkkuus. Kun halkojen tarve oli suuri, hoidettiin tarvittavan puun hankinta kaikkia keinoja käyttäen. Tekijöitä ei ollut kovin helposti saatavilla. Parhaassa työiässä olevat miehet olivat sodassa mukana. Hankintakauppoja tehtiin valmiiksi tienviereen toimitettuna, tai suoraan tienvarsivarastosta. Osa saatiin hevosella suoraan uunille, suurin osa kuitenkin piti ajaa autolla. Autotilannehan oli niin kuin kaikki muukin, siviiliajoihin oli vaikea saada kuorma-autoa. 

Rutalahdessa oli kesäaikana armeijan alainen liikennekomppania. Komppaniassa oli kaksitoista kuorma-autoa. Nämä ajoivat pääasiassa halkoja. Me saimme myös joka kesä näitä autoja halonajoon. Halontekotaksa vaihteli myös tekomiesten vähyyden myötä. Eräässä kaupassa kantohinta oli 38 markkaa kuutio, hankintahinta 71 markkaa kuutio. Miehen päiväpalkka oli 125 markkaa. Ykkös-luokan hiilisäkistä sai 70 markkaa. Nämä ovat vuoden 1944 kirjanpidosta poimittuja lukuja.

(Heikin kertoma hiilenpoltto-jakso alkoi tulla paperille 17.1.1991. Yhdysvallathan oli silloin juuri alkamassa hyökkäystä Iraniin. Heikki kirjoittaa “Toivottavasti tässä ei nyt tarvitse enää kuitenkaan ryhtyä hiilenpolttajaksi!”)

Sotavuosien 1939-1945 jälkeen

Sota-ajan päätyttyä Joonas ja Ida Liikasen perheen elämä palasi normaaliin uomiinsa. Osa lapsista asui vielä kotona ja vaikka olivatkin jo työelämässä mukana, Liikalan työt tehtiin kuitenkin yhteisvoimin.

Sodan jälkeen rintamamiehille alettiin antaa maata, asuintontteja, viljelystiloja, asuntoviljelystiloja. Myös jo aiemmat pienemmät tilat saivat lisämaata. Maa tähän tarkoitukseen otettiin pääasiassa tiloilta, jotka katsottiin ns. rappiotiloiksi. Se tarkoitti tiloja, joita ei hoidettu riittävän tehokkaasti tai ei ollenkaan. Maata otettiin myös suuremmilta tiloilta, vaikka ne olivat hyvin hoidettuja. Maa piti tietysti lunastaa, sitä varten sai kuittenkin valtion lainaa, jos se oli tarpeen.

Tähän perustuen Joonaskin sai lisämaata noin 1,6 hehtaaria. Tämä oli peltoa. Joonashan ei tietysti itse ollut rintamalla eikä muutenkaan sotatoimissa mukana. Oli kuitenkin neljä poikaa ja tämä riitti perusteeksi. Joonas ja Ida saivat ostaa Helmi Rikkisen omistamasta Jukolan tilasta edellä mainitun määräalan. Kauppa oli vapaaehtoinen ja käteiskauppa. Se tarkoittaa sitä, että sitä ei tehty valtion välityksellä. Tällaisille kaupoille ei ollut valtion asettamia rajoituksia. Maanlunastuslautakunta hyväksyi myös tämän kaupan. Kauppasumma oli 40 000 markkaa. Näin Joonaasta tuli taas pienviljelijä sanan täydessä merkityksessä, kun ottaa huomioon, että viljeltävä alue oli ehkä hiukan vajaa kaksi hehtaaria. Aiemmin tämä sama peltoalue, josta tämä kyseinen alue oli lohkaistu, oli vuokrattu jo useita vuosia siten, että osa oli Joronaan ja osa toiseksi vanhimman Huugon nimiin. Tilanne muuttui vain siten, että viljeltävä alue pieneni.

Toiseksi vanhin pojista, Huugo osti hevosen ja tämä oli metsäajoja varten. Tämä oli vuoden tai kaksi sen jälkeen, kun Eero oli aloittanut hevoshommat. Huugolla oli kaksikin hevosta samaan aikaan. Toista hevosta ajoi aluksi vieras mies. Pian alkoivat kuitenkin omat pojat, Sulo ja Paavo olla Huugon hommissa. Huugo alkoi pitää hevosia myös kesällä. Tämän jälkeen ei Liikalassa tarvinnut enää turvata vieraan apuun niin kauan kuin Huugolla hevonen oli . Huugolla oli Viljo Mäkisen kanssa kuorma-auto jo ennen talvisotaa. Auto ja hevonen otettiin myös armeijan käyttöön. Kaikki palasivat kuitenkin takaisin, ei kuitenkaan kovinkaan hyvässä kunnossa.

Liikasen pesueen uloslento – Joonaan ja Idan jäädessä kahdestaan Liikalaa pitämään

Vähitellen itse kukin avioitui ja perusti oman perheen tahollaan. Aikanaan tuli sellainen vaihe, että Joonas ja Ida eivät enää kahdestaan jaksaneet tehdä kaikkea, mitä Liikalan ylläpito olisi vaatinut. Näin ollen ei myöskään tarvittavaa toimeentuloturvaa ollut ja kun siinä vaiheessa ei kukaan lapsista jäänyt vanhempien turvaksi, piti tietysti harkita uusia ratkaisuja.

Meillä, Heikillä ja Suomalla oli silloin omakotitalo lähellä Liikalaa. äitini oli tullut sinne ja esittänyt vaimolleni Suomalle, että voisimmeko me tulla Liikalaan, sillä ehdolla, että tekisimme kauppakirjan. Liikala siirtyisi meidän omistukseemme ja näin myös heidän toimeentulonsa olisi turvattu. Silloinhan ei vielä ollut kansaneläkettä, eikä se heille olisi kuulunutkaan. Myöhemmin he saivat niin sanottua vanhuuseläkettä. Joonaan saama eläke 14.4.1969 oli 294 markkaa ja 14.1.1969 332 markkaa. Nämä kuitit ovat vielä tallella.

Kun edellä olevaa ehdotusta oli jonkin aikaa harkittu, tuloksena oli, että heinäkuun 7. päivänä 1954 tehdyllä kauppakirjalla Liikala siirtyi meidän omistukseemme. Aikomukseni oli liittää valokopiot tehdyistä. Niitä nimittäin oli kaksi erillistä kappaletta. Tällaiset kauppaehdot ovat jäänne vanhoilta ajoilta, tuskin tällaisia enää tehdään.

Joonaan ja Idan eläkepäivät 

Joonas ja Ida siirtyivät 12.12.1954 hyvin ansaittujen eläkepäivien viettoon. Heitä varten oli rakennettu erillinen asunto, jossa oli huone ja keittiö, neliöitä oli 29,5. Rakennus on samalla Liikalan tontilla. Me puolestaan siirryimme vanhaan Liikalaan. Kauppakirjasta selviää hyvin tarkkaan, kuinka he ovat voineet eläkepäiviään viettää. Talven jälkeen he eivät enää osallistuneet Liikalan työtouhuihin millään tavalla. Eivät he kuitenkaan jääneet kädet ristissä istumaan. Joonas jatkoi yhä kalanpyydysten tekoa, pauloitti käytössä reikkiintyneitä verkkoja ja valmisti uusia riimuverkkoja. Ida hoiti ruuanlaiton ja siivouksen. Kutoi vielä kankaita ja leikkasi matonkuteita. Hän kutoi sukkia ja lapasia, lähinnä omille tyttärilleen. Tämä jakso kesti heidän elämässään melko pitkään ja terveyskin oli suhteellisen hyvä. 

Kun äitini Ida sairastui, hänet vietiin Jyväskylän maalaiskunnan vanhainkodin sairasosastolle hoidettavaksi. Tämä tapahtui 7.3.1969. Hän välillä kotiin, jossa oli noin viikon. Hänet jouduttiin kuitenkin viemään takaisin. Tämän viikon hän oli meidän luonamme. äitini kuoli 10.4.1969.

Samana päivänä kun äitini joutui lähtemään hoitoon, isäni siirtyi takaisin vanhalle puolelle. Hän oli siellä Liikalan kamarissa, niin kauan kuin joutui vuorostaan sairasosastolle. Varsinaista sairaalahoitoa hän ei tarvinnut. Hoitoon kuului ruoka ja puhtaus. Tämä oli pääasiassa vaimoni Suoman tehtävä, kun hän oli kotona. Meillä oli siihen aikaan muutaman sadan kanan kanala.

Isäni Joonas oli aivan loppuun asti henkisesti hyvin vireä. Hän oli innokas tarinoiden ja kaskujen kertoja. Samoin hän kertoi hyvin mielellään oman elämänsä vaiheista. Tämä onkin yksi syy, miksi olen voinut kuvata näinkin tarkasti aivan lapsuudesta asti. Kyllä hän kertoi niistä jo silloin, kun minä olin nuori. Tarinat eivät kuitenkaan päässeet unohtumaan, kun ne kuuli uudestaan myöhemmin. Muuten hänen kuntonsa oli kohtalaisen hyvä. Pahinta oli se, ettei hän pystynyt seisomaan suorana, eikä näin ollen myöskään kävelemään. Kyllä hän kuitenkin pystyi sisällä liikkumaan. Ulkona liikkuminen jäi vähitellen kokonaan. Hän ei kuitenkaan valittanut, että selässä olisi ollut kipua tai särkyä, eikä käyttänyt särkylääkkeitä. Selkä ei vaan yksinkertaisesti jaksanut pitää ylävartaloa ylhäällä kävellessä. Olikohan tähän osasyyllisenä se nuoruuden työtapaturma Haapakosken sahalla? Istuminen kyllä kävi hyvin.

Liikkumisvaikeudesta johtuen minä teetinkin niin sanotut maitokärryt ja niihin sellaisen runkorakenteen, että niihin oli helppo laittaa istuin, samoin tukilauta jalkojen kannatusta varten. Nämä oli helppo laittaa tarvittaessa paikalleen. Näitä kärryjä käytettiin aina saunareisssulla, vaikka sauna ei kaukana ollutkaan. Joonas oli loppuun asti kova saunomaan. Hän otti melkoisesti löylyä ja käytti myös vastaa, eikä siinä kylvettäjää tarvinnut. Minä kyllä pesin hänet. 

Isäni kunto heikkeni sitten nopeasti. Veimme hänet lääkärin vastaanotolle. Lääkäri totesi, että on parempi, että hänet siirretään sairasosastolle. Siellä hän ennätti olla vain yhdeksän päivää. Kun kävin häntä viimeisen kerran katsomassa, hän oli lähdössä kotiin ja sanoi: “Kyllä minä tästä vielä paranen, kun vain pääsen kotiin.” Kotiinpaluutahan tässä tilanteessa ei voinut enää olla. Minä sanoin: “Ei näin myöhällä enää voi lähteä.” Taivaan Isän kotiin lähtö oli lähellä – hän ei enää nähnyt seuraavaa aamua. Isäni Joonas kuoli 27.4.1970.

Me puolestamme, Heikki ja Suoma, ostimme rivitalo-osakkeen ja muutimme Joutsaan 18.5.1988.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.