Vuoden Liikanen 1996: EU-komissaari Erkki Liikanen

Lisää tietoa GOOGLE-haku: “erkki liikanen bank of finland”

Erkki Liikanen kertoo itsestään Suomen Valtiotieteilijöiden Liiton verkkolehdessä

Mitä hyötyä tai etua näet valtiotieteilijöiden koulutuksesta olleen urakehityksellesi?

Lähdin aluksi opiskelemaan sosiologiaa ja filosofiaa. Myöhemmin aloitin kansantaloustieteen opiskelun pääaineena. Opinnot ovat antaneet ennen kaikkea laajan ja hyvän pohjan hyvin monenlaiseen tehtävään. Parhaimpana puolena pidän juuri laajuutta, koska ainahan pitää opiskella ja opetella tutkinnon antaman pohjan lisäksi paljon muutakin. 

Harkitsitko joskus jotain muuta koulutusta tai uraa, Mikä olisi ollut toiseksi paras vaihtoehto?

Aivan nuorena, sanotaan seitsemän ja kymmenen ikävuosien välillä ajattelin vakaasti ryhtyä papiksi. Yli kymmenvuotiaana alkoi enemmänkin lääkärin ura kiinnostaa. Siinä 15-vuotiaana ja lukioaikana oli jo täysin selvää, että ryhdyn opiskelemaan valtiotieteitä. 

Mikä sai Sinut lähtemään kansainväliselle uralle ? Onko suomalaisuudesta hyötyä maailmalla?

Oikeastaan jo nuorena olin mukana monissa kansainvälisissäkin toimissa. Olin USA:ssa vaihto-oppilaana. Nuorisojärjestöissä toimin monissa tehtävissä kansainvälisten asioiden parissa. Menin eduskuntaan 21 vuotiaana talvella 1972 ja kesällä pääsin ulkoasiainvaliokuntaan ensin varajäseneksi. Oikeastaan mielenkiinto kansainvälisiin tehtäviin on ollut mukana siis jo nuoruudesta asti. Itse asiassa minulla oli nuoruuden haaveena, että ennen kuin täytän neljäkymmentä vuotta haluan kaksi asiaa: työskennellä ulkomailla ja puhua ranskan kieltä. – Suomalaisuudesta ei ole koskaan ollut mitään haittaa. Monia jännitysmomentteja on toki syntynyt johtuen siitä, että Suomesta ei juuri ole aikaisempina vuosina paljoakaan tiedetty. Suomella on kuitenkin todella paljon ystäviä maailmalla. Etenkin vanhempi polvi tietää ja muistaa hyvin historiaamme, talvisotaa ja sen kaltaista taustaa. Tällä hetkellä tilanne on aivan toinen, etenkin EU:hun liittymisen jälkeen ja korkean teknologian mukana Suomi on tullut hyvin esille yleiseen tietoisuuteen. Suomi on lähtenyt nopeasti mukaan tietoyhteiskunnan kehittämiseen ja tämä tiedetään. Kyse ei ole yksinomaan Nokiasta vaan myös laajemmin tietotekniikan hyödyntämisestä, internetin käytöstä ja paljon muusta. 

Mitkä näet yhteiskuntatieteilijöiden suurimmiksi haasteiksi tulevaisuudessa?

Yhteiskuntatieteellinen koulutus antaa hyvän pohjan tulevaisuudessakin. Nykyaikana tarvitaan monissa tehtävissä ns. “management” – taitoja. Yhteiskuntatieteiden rinnalle kannattaisi perustaa tutkintoon kokonaisuuksia, jotka mahdollistaisivat liiketalouden ymmärtämistä. Monissa hallinnon tehtävissä niin yrityksissä kuin julkisellakin puolella tulee nykyään pystyä lukemaan ja tulkitsemaan taloudellista tilannetta, tasetta ja tuloslaskelmaa. 

Lisääntyvätkö vai vähenevätkö työpaikat globaalistuvassa maailmassa tietoyhteiskunnan kehittyessä?

Lyhyesti vastattuna kokonaisuutena lisääntyy. Tästä on monenlaista tutkimusta ja tietoa. Sopeutuminen nopeaan muutokseen on ensiarvoisen tärkeätä. Tässä työssä uudelleenkoulutus tulee laajasti esille. Meillä ei itse asiassa ole valinnanvaraa, on oltava mukana kehityksessä. 

EUkomissaari Erkki Liikanen valittiin vuoden 1999 Valtiotieteilijäksi.

Erkki Liikanen – vuoden 1999 valtiotieteilijä

Suomen Valtiotieteilijöiden Liitto valitsi ensimmäisen kerran historiassaan Vuoden Valtiotieteilijän. Liiton kevätkokous päätti huhtikuussa järjestelmästä, jossa Vuoden Valtiotieteilijän-arvonimen saa vuosittain henkilö, joka on tehnyt merkittävän uran tai esittänyt yhteiskunnasta merkitystä omaavan idean. Hän voi edustaa julkista sektoria, politiikan, kulttuurin tai yritysten maailmaa.

Kevätkokouksen päätöksen mukaisesti Liiton hallitus valitsi toukokuussa toimikunnan, jonka tehtävänä oli Vuoden Valtiotieteilijän valinta. Toimikunnan ratkaisu julkistettiin Liiton seminaarissa Tampereella ja itseoikeutetusti vuoden 1999 Valtiotieteilijäksi valittiin komissaari VTK Erkki Liikanen.

Päätöksen perusteluissa todettiin, että Erkki Liikanen on kosmopoliittinen valtiotieteilijä, joka on luonut näyttävän uran yhteiskunnallisten tehtävien parissa. Kuluvan vuoden aikana hän on asiantuntemuksensa, taitojensa ja pitkäjänteisyytensä ansiosta tullut nimitettyä uuteenkin Euroopan komissioon. Erkki Liikanen on oivallinen esimerkki ihmisestä, joka on taidokkaasti käyttänyt hyväkseen yhteiskuntatieteellisen koulutuksen antamia tietoja ja valmiuksia kansainvälisessä työtehtävässään.

Liikasen näyttävään uraan ennen komissiota sisältyvät mm. kansanedustajana toimiminen vuosina 1972-1990, valtioneuvoston jäsenyys sekä sisäasiain- että valtiovarainministerinä, Mikkelin kaupungin valtuuston ja Pohjoismaiden neuvoston jäsenyys sekä eduskunnan pankkivaltuusmiehenä toimiminen. Suurkähettiläänä Euroopan yhteisössä hän oli vuosina 1990 – 1994 ja komissaarina vuodesta 1995 lähtien.

Toiminnanjohtaja Urpo E. Hakala tavoitti Erkki Liikasen puhelimitse ja esitti tuoreelle Vuoden Valtiotieteilijälle edellisen sivun kysymykset.

Suomen Valtiotieteilijöiden Liitto 2000

Erkki Liikanen, yritystoiminnasta ja tietoyhteiskunnasta vastaava Euroopan komission jäsen

Erkki Liikanen valittiin yritystoiminnasta ja tietoyhteiskunnasta vastaavaksi Euroopan komission jäseneksi 16.9.1999.

Ennen nykyistä tehtäväänsä Liikanen toimi 1995–1999 budjettiasioista, henkilöstöstä ja sisäisestä hallinnosta vastaavana Euroopan komission jäsenenä.

Vuosina 1990–1994 Liikanen toimi Suomen suurlähettiläänä Euroopan unionissa. Tänä aikana Suomi neuvotteli Euroopan unionin kanssa sopimuksen liittymisestä unioniin.

Liikanen valittiin Suomen eduskuntaan 21-vuotiaana vuonna 1972. Hän työskenteli kansanedustajana vuoteen 1990, jolloin hänet nimitettiin ulkoasiainministeriön palvelukseen. Vuosina 1987–1990 Liikanen toimi Suomen valtiovarainministerinä.

Vuosina 1976–1979 Liikanen oli Televa Oy:n hallintoneuvoston jäsen. Myöhemmin hän toimi Outokumpu Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtajana (1983–1988).

Liikanen oli 1983–1987 varapuheenjohtajana Suomen Pankin pankkivaltuustossa (joka toimii lisäksi tutkimusta ja kehitystä rahoittavan Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran hallintoneuvostona). Lisäksi hän oli valtion tiede- ja teknologianeuvoston jäsen 1987–1990.

Liikanen on suorittanut valtiotieteen kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan kansantaloustiede.

Kielitaito: äidinkieli suomi; sujuva englannin, ranskan ja ruotsin kielen taito.

Liikanen on syntynyt 19.9.1950. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä.

EU-komissaari Erkki Liikasen puheita

Eurooppalainen tietoyhteiskunta STTK:n Tietoalan Foorumi, Helsinki, 11. helmikuuta 2002

Koulutus, tietoyhteiskunta ja kansainvälinen kilpailukyky Pohjois-Suomen opettajainpäivät Oulu, 25 tammikuuta 2002

Yrittäjyys ja sähköinen liiketoiminta Euroopan unionin haasteina, Hämeen yrittäjien 60-vuotisjuhla, Hämeenlinna, 29 syyskuuta 2001 

Values and Work, European Conference on Prospects for the Social Economy within the Framework of Sustainable Development, Ghent, 14 November 2001

e-Learning in the Knowledge Society, eLearning Summit La Hulpe, 10 May 2001

Sustainable Development, European Parliament, Brussels, 25 April 2001

Speaks Savvoo and carry a big portfolio, Helsingin Sanomat, 26.9.1999

European food 2000, Helsinki 23-24 September 1999

Erkki Liikanen
Euroopan komission jäsen vastuualueenaan yritystoiminta ja tietoyhteiskunta

“Eurooppalainen tietoyhteiskunta”
STTK:n Tietoalan Foorumi, Helsinki, 11. helmikuuta 2002
Dynaaminen tietoon perustuva talous luo perustan kestävälle kasvulle, lisääntyvälle työllisyydelle ja sosiaaliselle yhteisyydelle. Nämä tavoitteet valtioiden ja hallitusten päämiehet vahvistivat Euroopalle Lissabonin huippukokouksessa kohta kaksi vuotta sitten. 
Tietoyhteiskunnan eurooppalainen malli painottaa sekä kilpailukykyä että sosiaalista yhteisyyttä. Syntyperä, sukupuoli, varallisuus tai kotipaikka saati vammaisuus eivät saa johtaa syrjäytymiseen tietoyhteiskunnasta. Päinvastoin, tietotekniikan mahdollisuuksia pitää käyttää hyväksi lähtökohtaerojen tasoittamiseen.
Nyt kun kaksi vuotta on kulunut siitä kun Lissabonin strategia lyötiin lukkoon, EU valmistautuu uuteen huippukokoukseen Barcelonassa. On aika katsoa, mihin asti on päästy ja mitkä ovat nyt suurimmat haasteet.
Millainen on Euroopan kilpailukyky maailmanlaajuisesti? 
Miten pitkälle on päästy eEuropen toteuttamisessa?
Millaisia haasteita on edessä tietoteknisen osaamisen kehittämisessä?
Ensinnäkin kilpailukyvystä: 
Kun verrataan EU:ta Yhdysvaltoihin nähdään, että EU:n kansantuote henkeä kohti on kaksi kolmasosaa USA:n vastaavasta. Elintasoero on ollut näin suuri viimeksi 60-luvulla. (Laajentuneessa EU:ssa ero tulee kasvamaan, koska EU:n keskimääräinen varallisuus luonnollisesti madaltuu. Senkin vuoksi on nyt katsottava, miten käänne saadaan aikaan.) 
Tämä ero johtuu kahdesta tekijästä. 
Pääsyy on se, että EU:n työllisyys on alhaisempi, vaikka työllisyysaste onkin viime vuosina noussut. Kolmella neljästä työikäisestä on Yhdysvalloissa työpaikka, EU:ssa kahdella kolmesta. Se selittää 2/3 erosta.
Toiseksi, keskimääräinen tuottavuus henkilöä kohti on alhaisempi EU:ssa kuin USA:ssa. Tästä selittyy 1/3.
Miksi tuottavuuden kasvu on niin tärkeätä?
Siksi, että työpaikkatasolla luotu vauraus vaikuttaa kansankunnan hyvinvointiin kaikilla tasoilla. 
Yksilötasolla se merkitsee parantuvaa elintasoa, koska palkankorotusvara lisääntyy.
Yrityksille tuottavuuden kasvu luo investointipohjaa: tuottavuus merkitsee kuluttajien lisääntynyttä ostovoimaa.
Valtiontaloudelle lisääntyvä tuottavuus merkitsee kasvavaa veropohjaa ja valtiontalouden liikkumavaraa haluttiinpa sitä sitten käyttää verotuksen keventämiseen tai sosiaaliturvan lujittamiseen tai molempiin.
Siksi on huolestuttavaa, että tuottavuuden kehitys on kääntynyt Euroopalle epäedullisempaan suuntaan. Vielä 90-luvun alkuvuosiin asti Eurooppa kiri, työvoiman tuottavuus lisääntyi ja välimatka USA:han supistui. 1990-puolivälissä oltiin noin 80 prosentin tasossa.
Mutta sen jälkeen eli 90-luvun jälkipuoliskolla USA:n tuottavuuskasvu kiihtyi, kun se EU:ssa puolestaan hidastui. 
Tuottavuusero on jälleen revähtänyt.
Miksi?
Euroopan maiden välillä on melkoisia eroja, ja on jopa maita, joissa sekä työllistyneisyys että tuottavuus on nousset nopeammin kuin USA:ssa, näitä maita ovat esimerkiksi Suomi ja Irlanti 90-luvun jälkipuoliskolla. 
Mutta ongelma on siinä, että Euroopan taloudet keskimäärin ja varsinkin niistä suurimmat ovat tuottavuuskehityksessä olleet USA:ta hitaampia.
Ongelma näkyy hyvin selvästi verrattaessa teollisuuden tuottavuutta eri maissa. Irlannissa ja Suomessa tuottavuuskasvu on ollut kovaa ja lujempaa kuin Yhdysvalloissa, mutta keskiarvona Eurooppa jää jälkeen
Miksi tuottavuuskuilu on revähtänyt?
Siksi, että USA:ssa tutkimusvaltaiset toimialat olivat tuottavuusvetureita koko 90-luvun ajan, kun taas Euroopassa tehtiin vuosikymmenen alussa rakennemuutoksia, investoinnit olivat suurimmat pääomavaltaisilla aloilla. Eurooppa pääsi kiinni tutkimusvetoiseen tuottavuuskehitykseen vasta vuosikymmen jälkipuoliskolla.
Tutkimus- ja kehitysinvestoinnit ovat USA:ssa useimmilla toimialoilla suuremmat kuin Euroopassa. Esimerkiksi informaatio- ja viestintätekniikan tutkimuspanos on Yhdysvalloissa kolminkertainen EU:n tasoon verrattuna.
Nämä EU:n selvitykset Euroopan kilpailukyvystä osoittavat, että korkea tuotekehityspanos ja toimialan tuottavuus kulkevat käsi kädessä. Kiinniotto edellyttää että EU:ssa investoidaan enemmän tutkimukseen. Eroa on varsinkin yksityisen sektorin tutkimuspanoksissa.
Toisaalta on tärkeää, että tietotekniikan mahdollisuudet käytetään hyväksi täysimääräisesti. Se edellyttää tietotekniikkainvestointien lisäksi että yhtäältä yritykset ja julkinen sektori muuttavat toimintatapojaan ja organisaatiotaan ja toisaalta panostetaan tuntuvasti työvoiman koulutukseen, tietoihin ja taitoihin.
EU:n tasolla tietoon pohjautuvan talouden vahvistaminen on kärkitavoitteita. eEurope-toimintaohjelma on sen toteuttamisessa lippulaiva. Sen tavoitteena edistää halvempien, nopeampien ja myös turvallisempien Internet- yhteyksien leviämistä sekä investoida ihmisiin ja osaamiseen. 
Euroopan kilpailukyky riippuu siitä, miten hyvin eEurooppa pystyy vastaamaan nyt edessä oleviin haasteisiin. Yritykset ja kotitaloudet on saatava ensin Internetin piiriin yleensäkin, ja sen jälkeen jatkuvakytkentäisten, nopeiden ja edullisten laajakaistaverkkojen piiriin. Verkossa on oltava käyttäjiä aidosti kiinnostavaa sisältöä äidinkielellä. Vain se tuo viime kädessä koko väestön Internetin piiriin.
Julkisen sektorin tulisi olla verkottumisessa edelläkävijöitä, sillä julkisten palvelun saaminen verkkoon parantaa sekä palvelujen laatua että hallinnon tehokkuutta. Verkkoturvallisuutta on edistettävä ja ennen kaikkea: kaikille on turvattava tietotekninen lukutaito, joka antaa edellytykset selviytyä tietoyhteiskunnassa.
Paljon on siis vielä tehtävää. 
Mutta ensinnäkin, miten pitkällä ollaan nyt eEuropen toteuttamisessa?
Tänään Internetiä käyttää noin puolet eurooppalaisista joko kotoa käsin, töistä, kirjastoista tai muista julkisista Internet pisteistä. 
Internet-yhteydet lisääntyivät nopeasti parina viime vuonna, niin että nyt 38 prosentilla kotitalouksista on Internet yhteys. 
Euroopassa on kuitenkin vielä paljon eroja eri maiden välillä. 
Sen sijaan matkapuhelimissa Eurooppa on menestystarina Yhdysvaltain rinnalla. Lisäksi matkapuhelimien suhteet erot Euroopan maiden välillä ovat tänään hyvin vähäisiä.
Asteittain uusien tuotteiden saapuessa markkinoille ja palvelujen kehittyessä langattomat Internet-tyyppiset yhteydet tulevat olemaan merkittävä tekijä myös erojen tasoittamisessa eurooppalaisten välillä. 
Halvempi, nopeampi ja turvallisempi Internet on eEuroopan keskeisiä tavoitteita.
Kilpailu painaa ja on painanut hintoja alas. Tavanomainen kotikäyttäjä maksaa 20 tunnin surffailusta, ei ruuhka-aikana, kotitietokoneellaan tänään 10-20 euroa. Tämä on kuitenkin enemmän kuin Yhdysvalloissa.
Laajakaistayhteyksien hinnat ovat luonnollisesti korkeammat. 
Mutta viime vuonna voimaan tullut paikallisverkkojen kilpailun vapauttaminen on jo pudottamassa hintoja ja tuottamassa innovatiivisia hinnoittelumalleja. 
Jos mennään yritysmaailmaan, sama hintakuvio toistuu, pääsääntöisesti hinnat ovat alentuneet mutta pysyvät vertailukohdetta korkeampina. 
Voi sanoa, että yrityksillä kautta Euroopan on verkkoyhteydet. Reilusti yli puolella on myös oma kotisivu. Viime aikoina myös pk-yritykset ovat verkottuneet.
Sähköinen kaupankäynti ja Internet tulee tavanomaiseksi osaksi yritysten liiketoimintaa. Verkkomarkkinat lisäävät yrityksissä tarjontaketjujen tehokkuutta tavarantoimittajilta kuluttajaan. Tämä edellyttää suuria ja tuntuvia muutoksia yritysten tavassa toimia.
Sähköinen kaupankäynti kuluttajamarkkinoilla kasvaa, mutta kuitenkin edelleen hitaammin kuin varsinkin Internetin alkuvuosina odotettiin.
Syitä ovat monia ja arkijärjellä ymmärrettäviä. Sähköisessä kaupassa pärjää parhaiten tuote, jonka voi toimittaa perille verkossa tai joka ainakin mahtuu postiluukusta. Kun mennään tämän yli, logistiikan haasteet kasvavat moninkertaisiksi.
Yksi sähköisen kaupan hidasteista voi olla myös Internetin turvallisuus.
Tietokoneiden ja tietoverkkojen turvallisuudesta on tullut yhä kasvava huolenaihe. Parin viime vuoden aikana turvallisuusriskit ovat lisääntyneet, ja yhä useammat ovat kokeneet varsinkin virushyökkäyksiä.
Turvallisuuden parantamiseksi on vielä paljon tehtävää. Tänä vuonna siihen aiotaan EU:ssa kiinnittää erityistä huomiota alkaen tietoisuuden herättämisestä ja päätyen tarvittaessa säätelytoimenpiteisiin.
Mutta ei riitä, että Internet on edullinen ja turvallinen käyttää, oleellista on, että kaikilla on sekä mahdollisuus että taidot käyttää Internetiä. 
Internet-taitojen harjoittaminen alkaa kouluista, joissa kaikille on annettava perusosaaminen. Lähes kaikissa kouluissa Euroopassa on jo Internet-yhteys. Mutta vielä on aivan liikaa oppilaita yhden Internet-koneen ympärillä. 
Nyt pitäisi painopistettä siirtää siihen suuntaan, että yhteydet ovat riittävät, että Internet integroituu myös opetussuunnitelmiin ja että opettajat osaltaan saavat Internet koulutusta. 
Ne jotka ovat käyneet koulunsa ennen tietokoneaikaa tarvitsevat taitoihinsa täydennystä. Kukaan ei ole liian vanha oppimaan. Uusi tekniikka itsessään voi olla siinä myös avuksi.
Euroopan maissa on nimittäin yksi yhteinen piirre. Ja se on, että kaikkialla EU-maissa tietotekniikkakoulutusta saaneiden työntekijöiden määrä on selvästi pienempi kuin tietokoneita käyttävien työntekijöiden määrä.
75 prosenttia työntekijöitä käyttää tietokoneita, vain kolmannes työntekijöistä oli saanut tietokonekoulutusta, ja vain hyvin harvat päivittävät tai voivat päivittää taitojansa säännöllisesti. 
Internetin edut ovat täysin hyödynnettävissä vasta sitten, kun laajakaistayhteys on kaikkien ulottuvilla. Toistaiseksi näin on vain kuudessa prosentissa kotitalouksista. EU:n Barcelonassa pidettävälle huippukokoukselle laaditussa raportissa todetaan, että laajakaistaiset Internet yhteydet ovat keskeinen tekijä parannettaessa talouden suorituskykyä. Laajakaistaverkot muodostavat verkostoituneen ja yhdentyneen yhteiskunnan selkärangan.
Yhdysvalloissa on arvioitu, että koko maan kattavan laajakaistaverkon vaikutus talouteen olisi noin 500 miljardia dollaria tuottavuuden ja tehokkuuden lisääntyessä. Muutokset olisivat suurimpia koulutuksessa, terveydenhuollossa, julkisessa hallinnossa, viestintäteollisuudessa ja viihdeteollisuudessa, eli aloilla, jotka voivat tehokkaasti hyödyntää laajakaistaisen Internetin mahdollisuuksia välittää nopeasti ääntä ja kuvaa, multimediaa, sekä suuria määriä tietoa.
Jo nyt hallitukset ja julkiset hallinnot eri maissa ovat lisänneet vilkkaasti tietotarjontaa omilla verkkosivuillaan. Tässä on kuitenkin vielä paljon tehtävää. Verkkovälitteisyys voi lisätä julkihallinnon tehokkuutta ja parantaa palvelun laatua. 
Verkkosivu on hyvä alku, muta se on sittenkin vain kuin näyteikkuna palvelutarjonnasta. Paljon suurempi ja myös vaikuttavampi asia on muuttaa hallinnon toimintatapa vastaamaan interaktiivista, reaaliaikaista kysyntä- tai palvelutilannetta. 
Paraskaan tekniikka, nopeinkaan verkko ei kuitenkaan riitä. Sen rinnalla on pidettävä huolta siitä, että verkon sisältötarjonta vastaa kuluttajien ja kansalaisten tarpeita ja odotuksia.
Kaikille tarkoitetussa tietoyhteiskunnassa on oltava tarjolla äidinkieliset ja kulttuurisesti monimuotoiset palvelut maantieteellisesti kattavina.
Tieto- ja viestintätekniikka on ala, jolla tuottavuus on kasvanut nopeasti ja tietotekniikkapanos on lisännyt tuottavuutta myös muilla aloilla.
Tämä dynamiikka näkyy myös työpaikkakasvuna ja työvoimapulana. 
Tieto- ja viestintätekniikan työpaikat ovat lisääntyneet 13 prosentin vuosivauhtia. Kun työllisyys lisääntyy ja tuottavuus kasvaa, kyseessä on kansakunnan varallisuutta lisäävä hyvä kierre.
Haaste on levittää osaamista ja turvata ammattilaisten saatavuus. Mutta yhtä tärkeää on luja perusta: koulun on annettava digitaaliajan perustaidot kaikille. Se merkitsee myös lähtökohtaerojen tasoittamista.
Teollisuuden esittämien arvioiden mukaan pitkän aikavälin pula ammattilaisista jatkuu. Sen vuoksi on teollisuus on ja yhdessä mm. yliopistojen kanssa ensin pyrkinyt määrittelemään osaamisprofiilit eli tulevat tarpeet ja sitten näihin sopivat koulutusohjelmat. 
On luonnollista että ala itse on kiinnostunut erikoisosaamisen turvaamisesta. Mutta yhtä tärkeätä on nähdä se koulutuksen tarve, joka on muissa ammattiryhmissä. Esimerkiksi kun verkkovälitteinen terveydenhuolto etenee, tietotekniikkataidot tulevat osaksi sen alan ammattitaitoa. Tai kun julkishallinnon palvelut ovat verkossa, virkakunnan on osattava verkkotaidot. 
Yhtäältä tarvitaan tietotekniikan huippuosaajia sekä teknologiaan että sisältötuotantoihin. Samanaikaisesti on selvää, että lähes kaikissa töissä on jo nyt mukana vahva verkkotalouden ja tietotekniikkaosaamisen komponentti. Nopearytminen teknologinen ympäristö muuttaa ammattikuvia. Se on suuri haaste opetuksen sisällöille ja muodolle. 
Työpaikka toisen palveluksessa on se, mitä suomalainen haluaa. Kaikista eurooppalaisista suomalaisissa on vähiten niitä oman yrityksen perustamista itsensä työllistämiseksi. Sen sijaan Suomessa arvostetaan yrittäjyyttä yhtälailla kuin muuallakin.
Kaikki sitä arvostavat, mutta harva sitä tavoittelee. Tämä kaksijakoinen suhtautuminen on etenkin pohjoismainen ja suomalainen ilmiö. 
Yrittäjyys on kuitenkin tärkeätä, koska se on yksi tapa kanavoida ideoita ja innovatiivisuutta, tuoda talouteen kasvupohjaa ja monimuotoisuutta. 
Hyvät kuulijat, 

Tuottavuuden kasvu lisää kansakunnan varallisuutta, luo yrityksille kasvupohjaa ja ennen kaikkea parantaa yksilötasolla elintasoa. 
Panostukset tutkimukseen, tietotekniikan hyödyntämiseen ja henkiseen pääomaan lisäävät tuottavuutta.
Osaaminen ja tietotekniset taidot mahdollistavat valmiuksia työmarkkinoilla ja tuottavat sitä henkistä pääomaa, jonka turvin tietopohjainen talous voi kasvaa.
eEuroppa- strategia on osoittanut toimivuutensa. Uusi eEurooppa-2005 ohjelma on Espanjan tavoitteena nykyisellä puheenjohtajakaudella. Keskeisiä tavoitteita on saada (1) käyttäjä keskipisteeseen. Se vaatii monikielistä sisältöä ja palveluja. (2) Laajakaistan mahdollisuus on ulotettava kaikkialla. (3) Julkisen hallinnon on oltava tiennäyttäjänä. (4) Verkkojen turvallisuutta on parannettava. (5) Kansalaisen lähtökohtaerojen tasoittamisesta on kannettava huolta kunnes Internet on yhtä yleinen kuin sähkö kotitalouksissa.
Erkki Liikanen Euroopan komission jäsen vastuualueenaan yritystoiminta ja tietoyhteiskunta 

Koulutus, tietoyhteiskunta ja kansainvälinen kilpailukyky
Pohjois-Suomen opettajainpäivät Oulu, 25 tammikuuta 2002
Hyvät naiset ja herrat, 
Walesilainen komissaarikollegani Neil Kinnock piti vuonna 1987 Ison-Britannian työväenpuolueen vaalien yhteydessä kuuluisan puheen, “Why am I the first Kinnock in a thousand generations to be able to get to University?”. 
Hän kysyy puheessaan syitä sille, miksi hän ja hänen vaimonsa olivat sukunsa ensimmäisiä, jotka pääsivät opiskelemaan yliopistoon. 
Johtuiko se mahdollisesti siitä, että vanhemmat sukupolvet olivat niin kovapäisiä tai heikkoja? Puuttuiko näiltä vaikeinakin aikoina päänsä pystyssä pitäneiltä ja kovaa työtä tehneiltä ihmisiltä tarvittava lahjakkuus?
Niin kuin Kinnock puheessaan toteaa, kysymys ei ollut siitä, etteivätkö häntä edeltävät sukupolvet olisi olleet kykeneviä yliopisto-opintoihin. Syynä oli se, ettei kaikille avattu tietä korkeakoulutukseen. 
Kinnockin puhe oli tarkoitettu kritiikiksi Margaret Thatcherin ajamille koulutuksen yksityistämisuudistuksille. Mutta sen viesti koskettaa myös niitä, joilla ei ole mitään tekemistä brittiläisten vaalitaistelujen kanssa. Tässäkin salissa on monia sukunsa ensimmäisiä yliopistokoulutuksen saaneita ihmisiä. 
1950- ja 1960-lukujen yhteiskunnallisten muutosten myötä suomalainen oppikoulu kasvoi vähitellen ulos kaksijakoisesta rinnakkaiskoulujärjestelmästä. Mutta suurin käänne oli itse rinnakkaiskoulujärjestelmän lopettaminen ja siirtyminen peruskoulujärjestelmään. 
Peruskoulu-uudistus oli merkittävä askel tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa kohti: jokaiselle haluttiin turvata mahdollisuus yhtenäiseen koulutukseen yhdeksän vuoden ajan. 
Yhtenäiskoulujärjestelmää esitettiin luotavaksi jo heti toisen maailmansodan jälkeen, mutta aika ei vielä ollut kypsä. Vasta 1960luvun lopulla taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen kehitys oli luonut ilmapiirin, jossa kaikille yhtenäinen peruskoulu oli mahdollinen. Peruskoulun toteuttaminen aloitettiin täältä, Pohjois-Suomesta, vuonna 1972.
Suomessa, kuten muissakin Euroopan maissa, koulutusjärjestelmä on kokenut suuria muutoksia perustamisajastaan lähtien. Koulutus on pidentynyt, laajentunut ja sen merkitys on kasvanut. 
Samalla koulutusjärjestelmä on joutunut vastaamaan uusiin haasteisiin, joista kansainvälistyminen ja tietoyhteiskuntakehitys ovat merkittävimpiä. Nämä haasteet koskettavat meitä kaikkia. 
Miten voimme parhaiten hyötyä kansainvälistymisestä? Miten valmistaudumme tietoyhteiskunnan tuomiin muutoksiin? Miten voimme taata kaikille kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet näihin haasteisiin vastaamiseksi?
Viime joulukuussa julkistetun PISA-tutkimuksen tulokset olivat hyvin positiiviset Suomelle. Tämän kansainvälisesti toteutetun koulutuksen arviointitutkimuksen mukaan suomalaisnuorten lukutaito on OECD-maiden paras. Myös matematiikan sekä luonnontieteiden taidot ovat kansainvälistä huippua. Erityisen ilahduttavaa oli, että Suomessa on OECD-maista vähiten heikkoja osaajia. 
Huomattavaa oli myös, että koulujen väliset erot oppilaiden osaamisessa ovat Suomessa tutkittujen maiden pienimpiä. Lisäksi oppilaiden väliset suorituserot Suomen eri osien välillä sekä kaupunki- ja maaseutukoulujen välillä ovat vähäisiä. 
Monille muille Euroopan maille tutkimuksen tulokset eivät olleet yhtä imartelevia. 
Osallistuin viime joulukuussa suureen tieto-yhteiskuntakonferenssiin Saksassa, joka ajoittui samaan aikaan kuin PISA-tutkimuksen tuloksien julkistaminen. Huoli Saksan sijoittumisesta kansainvälisessä vertailussa oli tällöin kaikkien huulilla. 
Myös Ranskassa tutkimus on saanut paljon huomiota. Libération-lehti julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa mainittiin syinä Suomen hyvälle menestykselle mm. suomalaisten opettajien hyvä taso ja suomen kielen helppous.
Suomessa opettajien koulutukseen panostaminen on tuottanut korkeatasoisia tuloksia. Opettajan ammattiin on valikoitunut kansakunnan parhaimmistoa.
Suomalasten opettajien panostus työhönsä on ollut kunnioitettavaa. On luotu vahva pohja nuorison tulevaisuudelle. 
Koulutuksen hyvä taso ja kyky elinikäiseen oppimiseen ovat hyvinvoinnin ja kansainvälisen kilpailukyvyn avaintekijöitä. Kansainvälinen kilpailu on kova, ja siihen on valmistauduttava luomalla menestykselle riittävän varma pohja. Yhdelläkään kansakunnalla ei ole varaa heittää lahjakkuuksiaan hukkaan.
On tärkeätä, että pyrimme aktiivisesti luomaan hyvän kasvualustan kilpailukykymme takaamiseksi ja omaamme yhteisen strategian tavoitteiden saavuttamiseksi. Tässä prosessissa on annettava tärkeä sija myös yhteenkuuluvuudelle ja solidaarisuudelle.
Lissabonin huippukokous asetti vuonna 2000 Euroopan unionille kunniahimoisen strategisen tavoitteen seuraavan vuosikymmenen ajaksi: Euroopasta on tehtävä maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous. 
EU-johtajat sopivat haastavasta ohjelmasta tiedon infrastruktuurien luomiseksi, innovaatioiden ja talousuudistusten edistämiseksi sekä hyvinvointi- ja koulutusjärjestelmien nykyaikaistamiseksi. 
Tarkoituksena on antaa unionille mahdollisuus palauttaa täystyöllisyyden edellytykset ja vahvistaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta Euroopan unionissa. 
eEurooppa-ohjelma, tietoyhteiskunta kaikille, on tämän strategian lippulaiva.
Lissabonissa painotettiin myös erityisesti sitä, että Unionin on toteutettava nämä muutokset sopusoinnussa yhteisen arvoperustan kanssa.
Onkin tärkeää, että valmistautuessamme globalisaation tuomiin muutoksiin pystymme pitämään kiinni eurooppalaisesta ja kansallisista yhteiskuntamalleistamme. Näin pystymme parhaiten takaamaan, ettei osa ihmisistä jää talouden ja yhteiskunnan muutosprosessin ulkopuolelle.
Koulutuksen suhteen EU:n jäsenmaat soveltavat erilaisia keinoja yhteisten tavoitteiden saavuttamiseen. Jokaisella jäsenmaalla on oma koulutuspolitiikkansa, jota toimeenpannaan oman maan tarpeiden mukaisesti. 
Koulutus kuuluu jäsenvaltioiden toimintavaltaan, sillä koulutus on kulttuuriin ja kieleen liittyvistä syistä hyvin sidonnainen kansallisiin erityispiirteisiin. Koulutuksella on myös olennainen osuus kansallisen identiteetin muokkaamisessa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö koulu voisi samalla valmentaa nuorisoa eurooppalaisiin ja kansainvälisiin haasteisiin, rikastuttaen ja laajentaen eurooppalaisten lasten ja nuorten kokemuksia ja valmiuksia. 
EU on omalta osaltaan tukenut tätä kehitystä. Esimerkiksi erilaisilla yhteistyö-ohjelmilla, kuten Sokrates, on jo saatu paljon positiivisia tuloksia aikaan. Monella suomalaisella nuorella on niiden kautta tänään kattavat ystäväverkostot eri Euroopan maissa. Minun kouluaikanani nuorison pysyvät kontaktit Eurooppaan olivat harvinaisempia: kansainvälinen vaihto oli vähäisempää. Vain muutamat lähtivät USA:han. 
Koulussa opitaan tiedon ja taitojen ohella usein myös asenteita.
Kansainvälisessä yhteistyössä suvaitsevaisuudella ja avoimuudella toisiin kulttuureihin nähden on korvaamaton merkitys. Erilaisuuden hyväksyminen ja arvostaminen on kaiken perusta. 
Usein on mietitty myös sitä, mikä on koulussa opittujen asenteiden osuus nuorten suhtautumisessa yrittäjyyteen. Miksi yrittäjäksi halukkaiden määrä on niin alhainen? Mistä johtuu ilmeinen paradoksi: yrittäjyyteen suhtaudutaan yleensä positiivisesti mutta harva kuitenkin uskaltaa itse ryhtyä yrittäjäksi? Miten tähän voitaisiin vaikuttaa koulujen opetussuunnitelmissa?
Yleistietoa yritystoiminnasta ja yrittäjyydestä on tarpeen antaa perusasteen, keski-asteen tai korkea-asteen koulutuksessa. Tätä ei saisi jättää pelkästään erityisoppilaitoksien harteille. 
Jokainen koulunkäyntinsä päättävä tarvitsee taitoja löytääkseen paikkansa ja selvitäkseen muuttuvassa yhteiskunnassa. Kaikista ei tietenkään tule yrittäjiä.
Tämä ei kuitenkaan sulje pois tarvetta varmistaa, että työelämään valmistautujilla on riittävät tiedot yrittäjyyden tarjoamista mahdollisuuksista ja että koulutuksessa kannustetaan oma-aloitteisuuteen ja innovatiiviseen ajatteluun. Siitä on apua kaikissa tehtävissä.
Toinen suuri haaste, johon koulujärjestelmän on mukauduttava, on siirtyminen tietoyhteiskuntaan. Se on myös osa eurooppalaista strategiaa, josta Lissabonin huippukokouksessa päätettiin.
Manuel Castells on espanjalainen sosiologian professori ja yksi ehkä tunnetuimmista informaatioteknologian yhteiskunnallisten vaikutuksen tutkijoista. Hän on verrannut tietotekniikan tuomia mahdollisuuksia siihen vaikutukseen, mikä sähköllä oli teolliselle vallankumoukselle. Sen voima on kattavassa verkossa.
Tietotekniikan käyttö opetuksen ja oppimisen välineenä sisältää paljon uusia mahdollisuuksia, jotka tulevat vain lisääntymään teknologiakehityksen edetessä. Tietoteknologia tulee muuttamaan yhteiskuntaamme syvällisesti. On tärkeää vaikuttaa siihen, että uudet mahdollisuudet ovat tarjolla kaikille, eikä vain harvoille. 
Suomen Tilastokeskus julkaisi keväällä 2001 tutkimuksen verkottumisesta. Sen mielenkiintoisin anti oli, että internetin levinneisyyttä Suomessa selittää parhaiten perheen koko, ei niinkään tulotaso. 
Tämä on hyvin mielenkiintoinen tutkimustulos. Se voi selittyä vain sillä, että pienituloisetkin lapsiperheet ovat valmiita investoimaan verkkoyhteyksiin, jos se on koulua käyvien lasten kannalta välttämätöntä. Tämän vuoksi koulujen kytkeminen internetiin ja hyvä peruskouluopetus ovat tärkeässä asemassa, kun halutaan tasoittaa lähtökohtaeroja. Suomi on valinnut oikean tien panostaessaan koulujen verkottamiseen ja opetukseen.
Tietotekniikalla on myös rajoituksensa. 
Tietoyhteiskuntakehityksen suurimpana heikkoutena on pidetty sitä, että keskipisteenä ei ole ollut ihmisten arki, vaan tekniikka. Tästä syystä teknologian opetuskäytössä onkin usein törmätty pettymyksiin. 
Toinen ratkaiseva tekijä on tietotekniikan käyttötapa. Jos tietotekniikkaa käytetään pelkästään ns. faktatiedon siirtoon, jäävät oleelliset osat oppimisprosessia, kuten vuoropuhelu, opitun asian yhteydet toisiin asiakokonaisuuksiin ja jopa tiedon kyseenalaistaminen taka-alalle. 
Varsinkin luovan ja kriittisen ajattelun rohkaisemiseen perustuvien opetusmenetelmien kehittämisessä on tehty valtavia harppauksia – siksi onkin hyvin tärkeätä pitää tämä mielessä kun uusia tietoteknologialle pohjautuvia opetus- ja oppimismenetelmiä kehitellään.
Ei myöskään pidä unohtaa tiedon ja tunnekokemuksen välistä suhdetta. Tiedon luo on mentävä kokemusten kautta – ihmiset muistavat parhaiten tiedot sellaisesta ympäristöstä jossa he ovat henkilökohtaisesti käyneet. 
Onkin vielä kysymysmerkki, pystytäänkö uusien teknologioiden avulla luomaan sellainen virtuaaliympäristö joka voisi täysin vastata perinteisen luokkahuoneen virikemaailmaa tai oppilas-opettaja suhdetta. 
Voidaanko esimerkiksi tietotekniikan avulla saada aikaan sama oppimishalua lisäävä efekti oppilaan onnistumisen tunteesta hänen saadessaan suoraa palautetta opettajalta? 
Kysymyksiä voidaan esittää myös etäopetuksen tehokkuudesta perinteiseen opetukseen nähden. Etäopetus on tietysti erinomainen keino suurten välimatkojen lyhentämiseksi, mutta voidaanko sillä täysin korvata perinteinen luokkahuone ja fyysinen läsnäolo?
Ei varmaankaan. Mutta se on tärkeä täydentävä vaihtoehto. Teknologia on väline, ei itsetarkoitus. 
Avainasemaan nousee sisältö, joka uusien teknologioiden avulla voidaan laittaa kaikkien saataville. Suomi on ollut tietoyhteiskuntakehityksen edelläkävijämaita, mutta etuaseman säilyttämistä ei voida taata, ellei myös riittävän korkeatasoiseen sisältötuotantoon panosteta.
Tässä suhteessa suomen kielellä on suuri merkitys parhaiten ihmiset oppivat asioita äidinkielellään. Kielellä on myös suuri merkitys kulttuurin elinvoimaisuudelle ja luovuudelle. Toisaalta vieraiden kielten osaaminen avaa uusia mahdollisuuksia maailmanlaajuisten tietoverkkojen hyödyntämisessä.
Teknologisen kehityksen edistyessä erilaiset sovellutukset tulevat yhä käyttäjäystävällisemmäksi, mahdollistaen interaktiivisen oppimisen joka mukautuu käyttäjän kykyihin ja tarpeisiin. 
Hyvin suunniteltu, multimedialle pohjautuva opetusmateriaali voi tarjota stimuloivan virikeympäristön. Tulevaisuudessa virtuaaliset oppimismaailmat voidaan jopa toteuttaa kolmiulotteisina, joka lisää entisestään oppimateriaalin tehokkuutta.
Tietoteknologiat helpottavat olennaisesti myös vammaisten oppimismahdollisuuksia. Uusien innovaatioiden myötä esimerkiksi sokeat voivat liikkua Internetissä automaattisten tiedonkäsittelyohjelmien avulla.
Digitaalisten taitojen käyttö tulee teknologian kehittyessä yhä helpommaksi. On kuitenkin myös tärkeää, että investoimme perustaitojen lisäksi myös peruskoulun ja lukion jälkeiseen jatkokoulutukseen. 
Koulutuspoliittiset valinnat ovat osa pitkän tähtäimen strategiaa, joka pohjautuu myös yhteisille eurooppalaisille tavoitteille. 
Seuraavaksi niistä aloitteista, joita Euroopan tasolla on tehty tietoyhteiskuntakehityksen vauhdittamiseksi koulutuksen alalla:
Mainitsin edellä e-Eurooppa ohjelman. Sillä pyritään kolmeen keskeiseen tavoitteeseen:

Ensinnäkin meidän on tuotava jokainen koti, jokainen koulu, jokainen yritys ja jokainen hallintoelin verkkoympäristöön.
Toiseksi meidän on luotava digitaalitekniikat osaava Eurooppa, jonka tukena on uusia ideoita kehittämään ja rahoittamaan valmis yrityskulttuuri.
Kolmanneksi meidän on varmistettava, että siirtyminen digitaaliaikakauteen kattaa koko yhteiskunnan, lisää kuluttajien luottamusta ja vahvistaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta.
Koulutuksella on merkittävä osuus eEurooppa-strategian toimeenpanossa. EU:n jäsenmaat ovat sitoutuneet saavuttamaan toimintasuunnitelman tavoitteet viimeistään tämän vuoden loppuun mennessä. 
Yksi keskeisimmistä toimintasuunnitelman osista koskee Euroopan nuorison saattamista digitaaliaikaan. Tämä tehdään esimerkiksi seuraavin keinoin: 

Järjestetään kaikille kouluille, opettajille ja oppilaille helppokäyttöinen yhteys Internetiin;
Varmistetaan, että Internetissä on saatavilla tukipalveluja ja koulutusmateriaalia sekä verkko-opiskelun järjestelmiä opettajille, oppilaille ja vanhemmille; 
Järjestetään koulutusta opettajille ja erityisesti muutetaan opettajien koulutusohjelmia ja tarjotaan opettajille kannustimia käyttää digitaalitekniikkaa käytännön opetustyössä;
Varmistetaan, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus ennen koulunsa päättymistä omaksua digitaalinen lukutaito. 
Näitä toimia ja niiden toteuttamista on edelleen eriytetty e-Learning toimintasuunnitelmassa, joka on osa eEurooppa-aloitetta. 
Koulujärjestelmä on avainasemassa siinä, miten kykenemme vastaamaan globalisaation ja tietoyhteiskuntakehityksen tuomiin haasteisiin. Viimeaikaiset tutkimukset ovat näyttäneet, että suomalaisella koulujärjestelmällä on hyvät edellytykset menestyä tässä tehtävässä. Suomalaisilla on syy kiittää opettajiaan hienosti suoritetusta työstä.
Erkki Liikanen
Euroopan komission jäsen vastuualueenaan yritystoiminta ja tietoyhteiskunta

Yrittäjyys ja sähköinen liiketoiminta Euroopan unionin haasteina
Hämeen yrittäjien 60-vuotisjuhla, Hämeenlinna, 29 syyskuuta 2001
Arvoisat yrittäjät, hyvät naiset ja herrat, hyvät ystävät,
Olen kovin iloinen voidessani esittää EU:n komission tervehdyksen juhlivalle Hämeen yrittäjäjärjestölle – myös “viran puolesta”, koska vastaan komissiossa yritystoiminnan edellytysten parantamisesta.
Se on työsarka, jossa meillä riittää paljon yhteistä tehtävää yrittäjien edusmiesten ja -naisten kanssa – sekä kansallisella että eurooppalaisella tasolla. 
Euroopan unionin tavoitteena on olla maailman kilpailukykyisin ja työllistävin talousalue vuoteen 2010 mennessä. Tämä edellyttää yrittäjyyden ja yrittämisen edellytysten mittavaa vahvistamista – ja ennen muuta uusia ja kasvavia yrityksiä, jotka luovat työpaikkoja.
Yrittäjäjärjestöillä on tässä tärkeä tehtävä sekä yrittäjien vaikutuskanavana että yritysmyönteisen ilmapiirin ja politiikan moottoreina.
Eurooppalaiset yritykset kokevat kuluvana vuonna tutkimusten mukaan suurimmiksi haasteikseen kaksi asiaa:

Ensinnäkin siirtyminen euron käyttöön ensi vuodenvaihteessa.
Toiseksi valmistautuminen sähköiseen liiketoimintaan.
Euron käyttöönotto vaikuttaa sekä makro- että mikrotalouteen. 
Kansantalouden kannalta jäsenyys rahaliitto EMUssa on vähentänyt viennistä riippuvaisen taloutemme perinteisiä epävarmuustekijöitä. EMU ei ole tuonut vahvaa eikä aina vakaatakaan euroa, mutta se on toiminut euromaiden suojakilpenä ja vähentänyt varsinkin pienten kansantalouksien haavoittuvuutta. 
Euron kurssikehitystä sen kolmena ensimmäisenä vuonna voisi jopa kuvata euromaiden kollektiiviseksi devalvaatioksi, mikä ei ole ollut EU:n yritysten kilpailukyvyn kannalta vain kielteistä. En ole kuullut vientiteollisuuden valittavan paitsi Britanniassa.
Euro otetaan käyttöön tilanteessa, jossa maailmantaloudessa on paljon epävarmuutta. Se alkoi Yhdysvaltain teknologiasektorin alamäestä ja on syyskuun 11. päivän traagisten terrori-iskujen jälkeen lisääntynyt. Tämä näyttää ensi kerran vuosikymmeneen johtaneen eräänlaiseen mannertenvälisesti synkronisoituun taantumaan, jossa mikään suurista talousalueista Eurooppa, Yhdysvallat, Aasia ei voi olla nousun veturi veturi.
Euro itsessään ei taantumaa luo eikä sitä estä, mutta vakauttavalla vaikutuksellaan parantaa edellytyksiä sen ylittämiseen.
Mikrotalouden tasolla euron ansiosta hintoja on helpompi vertailla ja valuutanvaihtoriskit poistuvat. Kauppaa on helpompi käydä rajojen yli. Näin euro parantaa sekä sisämarkkinoiden toimintaa että sähköisen kaupankäynnin edellytyksiä. 
Korkotason aleneminen tuo tuntuvaa etua euroalueen yrityksille.
Euroon siirtymistä on valmisteltu huolellisesti. Suomalaiset yritykset ovat luottavaisia. Eurobarometrin mukaan suomalaiset yritykset ovat panneet siirtymäsuunnitelmia toimeen enemmän kuin muualla EU:ssa ainakin oman kertomansa mukaan.
Valmistelujen tahti varmasti kiihtyy vuodenvaihteen lähestyessä.
Tietoyhteiskunnan haasteet eurooppalaisille yrityksille ovat osa ilmiötä, jota tavataan kutsua uudeksi taloudeksi. Ns. uusi talous jota voisi paremmin kuvata käsitteellä tieto- ja palvelutalous on ollut lukemattomien analyysien kohteena Atlantin molemmin puolin.
Nettiyritysten konkurssien sijaan kannattaa kiinnittää huomio siihen käynnissä olevaan talouden murrokseen, joka on seurausta sähköisen liiketoiminnan yleistymisestä. On tosiasia, että internet muuttaa myös perinteisten yritysten strategiaa ja liiketoimintamalleja. 
Suuret eurooppalaiset yritykset ovat tässä menossa jo täysillä mukana. Ne tavoittelevat tuottavuuden kasvua tehostamalla yritysten välistä ja sisäistä sähköistä liiketoimintaa.
Sen sijaan pienten ja keskisuurten yritysten valmiudet eivät ole samaa luokkaa. Suurimpia haasteitamme onkin pk-yritysten kannustaminen sähköiseen liiketoimintaan. Komission vastikään käynnistämä ohjelma, jolle on annettu nimi GoDigital voisi sanoa Verkotu! keskittyy tähän. Sen painopiste on tiedonsaannin parantamisessa ja verkkokaupan käytännön neuvonnassa.
Komissio tukee koulutustilaisuuksia, joita etujärjestöt, kauppakamarit ja yrittäjäjärjestöt sekä euroneuvontakeskukset järjestävät osana GoDigital-aloitetta. Komission verkkosivuilta (www.europa.eu.int) löytyy osasto “Vuoropuhelu yritysten kanssa”, jolla annetaan 11 kielellä käytännön tietoa verkkokaupasta.
Vaikka eurooppalaisista suuri osa työllistää itsensä pienyrittäjinä, uusia yrityksiä syntyy liian vähän ja asenteet eivät suosi riskinottoa. Kun tutkimuksessa väitettiin että “Yritystä ei tulisi perustaa jos on riski että se epäonnistuu”, lähes puolet (45 %) eurooppalaisista oli samaa mieltä, mutta vain neljännes (27 %) amerikkalaisista. 
Yrittäjyyden eurooppalainen paradoksi onkin, että yhtäältä eurooppalaisten asenteet yrittäjyyttä kohtaan ovat positiivisia, toisaalta ihmiset eivät ole valmiita itse yrittämään. 
Tätä pyritään korjaamaan madaltamalla kynnystä yrityksen perustamiseen sekä tarjoamalla uusi mahdollisuus kerran epäonnistuneille. 
Konkursseihin liittyvien ongelmien lievittämiseksi etsitään keinoja, jotka tukisivat kerran epäonnistuneita yrittäjiä hyötymään kokemuksistaan ja aloittamaan uudelleen. Euroopalla on vielä matkaa Yhdysvaltain tilanteeseen, jossa yrittäjän epäonnistumista pidetään usein arvokkaana kokemuksena.
Suomessakin edetään tällä tiellä, kuten oikeusministeriön ehdotus velkavastuiden lopullisesta rajoittamisesta 15 vuoteen osoittaa. Esitys poistaisi toteutuessaan elinikäisen velkavastuun, millä olisi myönteinen vaikutus yrittäjyyteen. 
On tärkeä löytää oikea tasapaino yhteiskuntamoraalin kannalta välttämättömän velkojen takaisinmaksun velvoitteen ja toisaalta riskinoton kohtuuttoman rangaistavuuden välillä.
Yrittäjyys on avainasemassa monien yleisten yhteiskunnallisten tavoitteiden, kuten korkean työllisyyden, kannalta. Jos Eurooppa haluaa tosissaan leikata työttömyysasteestaan puolikkaan pois, on kiinnitettävä enemmän huomiota yrittäjyyden, työllistämisen ja riskirahoituksen esteiden poistamiseen. 
Esikuvista käyvät Hollanti ja Tanska, joista ensin mainitun työttömyys on vähän yli 2 ja jälkimmäisen vähän yli 4 prosenttia. Kumpikin on toteuttanut mittavan työelämäuudistuksen sopimusyhteiskunnan puitteissa. Kannustinloukkuja on poistettu, osa-aikatyötä kannustettu ja pienipalkkaista työtä tuettu perustulon kaltaisella järjestelmällä kaikki tämä yhteisymmärryksessä työmarkkinaosapuolten kanssa. Tämä on osaltaan lisännyt yrittäjähenkisyyttä ja näkyy talouden ja työllisyyden paranemisena.
Euroopan unioni pitää yrityspolitiikan näkyvällä paikalla ja jatkaa ponnisteluja yritysmyönteisemmän toimintaympäristön puolesta. Tällaisessa ympäristössä yritykset voivat kasvaa ja kehittyä ja luoda kansalaisille entistä enemmän vaurautta ja työpaikkoja. 
Näillä sanoilla haluan tervehtiä 60 vuotta täyttäviä Hämeen Yrittäjiä. Toivon teille mitä parhainta menestystä yrittämisen välistä ankaralla mutta parhaimmillaan kovin antoisalla tiellä.
Mr Erkki Liikanen
Member of the European Commission, responsible for Enterprise and the Information Society

“Values and Work”
, European Conference on Prospects for the Social Economy within the Framework of Sustainable Development, Ghent, 14 November 2001
Good afternoon ministers, ladies and gentlemen,
This “Values at Work” conference has demonstrated very clearly the level of interest and motivation that exists within the social economy throughout the European Union. It has also demonstrated the increasing relevance of the social economy for public officials and decision-makers. 
There is an increasing recognition that the innovative nature of these sectors can make a valuable contribution to achieving economic, social and environmental objectives at local, national and European levels. 
I therefore wish to congratulate the Belgian Presidency, and particularly Mr. Vande Lanotte, for their initiative in bringing us all together for these two days.
We are all aware that the social economy important. Recent estimates suggest that co-operatives, mutuals, associations and foundations employ nearly 9 million people in the European Union more than 6% of the working population. However the statistics available from national accounts and business registers certainly underestimate the importance of these sectors. 
In any case, traditional business indicators such as employment and turnover only tell part of the story. The importance of the social economy lies not only in its size, but also in more qualitative factors – its capacity to innovate and adapt, its ability to provide for needs that are not met by the rest of the economy, its proximity to citizens and its values.
The title of this conference “Values at Work” – is therefore well chosen. It summarises in three words the most distinctive facet of the social economy: its ability to integrate values into enterprise.
Co-operatives, mutuals, associations and foundations have a long history. They grew as a reaction to the inequities that arose in the period of industrialisation. However those who argue that they are out-of-date… that they have no place in a modern, competitive and global economy… are wrong. The importance of the social economy has actually increased. It is now just as strong, if not stronger, in advanced industrialised countries as it is in less advanced economies. 
The reason why social economy solutions have been applied since the industrialisation of Europe is because they work. They are still working, combining the energy and efficiency of an entrepreneurial approach, with the values and accountability of the public sector and of civil society.
There are two important reasons for the continued growth of the social economy. One is the persistence of many needs in modern society that are not adequately met by the investor-driven economy or by the public sector. The second is the ability of the social economy to respond to these needs in creative, flexible and dynamic ways. 
As these needs have evolved the social economy has never ceased to adapt, innovate and experiment. We refer to the first co-operators of Rochdale as “pioneers”, in fact the whole social economy continues to be driven by pioneers.
Who are these new pioneers? These “social entrepreneurs” that are the central pillar in turning ideas and values into enterprises? 
The social entrepreneur is a very special kind of entrepreneur. 
Social entrepreneurs must be able to manage an economically viable business, often in competitive market conditions. But they must also be able balance a wider series of interests and objectives. These might be the interests of their members, their employees or user groups. They might also include wider community and general interests. Social entrepreneurs must therefore have additional qualities and skills. Skills that are not on the curricula of any MBA programme. 
This ability to combine efficiency with solidarity, collective action with individual responsibility, innovation with community is a potent mix. Perhaps it is not a coincidence that there is such a high proportion of women entrepreneurs in the social economy.
The adaptability of social economy approaches and solutions to a wide variety of contexts means that the social economy has an important contribution to make across a wide range of European issues and policy objectives. Let us look at four cases – corporate social responsibility, employment, enlargement and the information society.
We can learn a great deal from the social economy in the current debate on Corporate Social Responsibility. This is made very explicit in the Green Paper on CSR published in June of this year by the DG Enterprise and DG Employment of the Commission. 
As the Green Paper states 
Worker co-operatives and participation schemes, as well as other forms of co-operative, mutual and associative enterprises structurally integrate other stakeholders“. 
In saying this we are recognising that social economy enterprises are not socially responsible just because many of them happen to work in sectors such as recycling and the care of disadvantaged groups. Although this is of course true. 
We are saying that social economy enterprises structurally integrate other stakeholders. It is their ownership structures and their participatory and democratic management, which means that social responsibility is in the very genetic make-up of social economy enterprises.
These structures allow diverse stakeholder groups to have a real influence on the decision making of such enterprises. These stakeholders might be the users of the services, they might be the employees or the local community. Frequently social economy involves groups that would otherwise be excluded from the world of enterprise – the unemployed, disabled, women and ethnic minorities. It gives them a say in designing and delivering their own services, whether this be childcare, community shops, credit unions or their own work places.
Social economy organisations have a lot to say in the debate on corporate social responsibility. I therefore hope that the conclusions of this conference on this issue will be submitted to the consultation process launched by our Green Paper. You have until the end of this year to make your voices heard.
Social economy enterprises also have an important role to play in achieving European employment objectives. 
It is important that we avoid the social economy being reduced to the role of a tool of employment policy. However, it has a demonstrated capacity to create jobs – high quality and sustainable jobs particularly in regions that are undergoing important structural changes and where capital is scarce. 
The Commission has recognised this potential. The European Employment Guidelines have, for the last three years, called on Member States to exploit the potential of the social economy. 
In the employment pillar of the guidelines Member States are obliged to report to the Commission every year on their employment initiatives in the field of the social economy. 
The reports received this year indicate that that most Member States are making significant progress. It is also evident, however, that the very concept of social economy is not fully understood in certain Member States. 
The social economy has also been made an integral part of the Commission’s action programme to combat social exclusion.
The recent Joint Report on Social Inclusion calls on Member States, in it’s first objective, (…and I quote…) “to promote access to stable and quality employment…by using the opportunities for integration and employment provided by the social economy”.
We have now received the action plans for social inclusion of the Member States, and several of these include innovative ideas for promoting inclusion through social economy initiatives. The organisations of the social economy must be fully implicated in the design and implementation of these initiatives.
The experience of the European Employment Guidelines and the Poverty and Social Inclusion programme has illustrated that the very concept of social economy is not universally accepted and understood across Europe. 
This may seem surprising when sitting in a room with 800 representatives of the social economy of Europe. Things have improved. There are now at least 6 Member States in which there is a minister who has explicit responsibility for the social economy. We still have much work to do, however, in explaining the concept of social economy in other areas of Europe. This conference, and others like it, are essential in this process.
The process of economic restructuring and regeneration in central Europe has given rise to economic and social dislocation and many new needs. However, despite these normally propitious circumstances for the development of a social economy, the urge to embrace the free market system has often left those, who are weaker, excluded from the benefits of the transition. 
In fact social enterprises have just as long a history in central Europe as within the Member States. Co-operatives of the disabled have existed for a hundred years in the Czech Republic, Slovakia, Poland, Bulgaria and Romania. Today they employ many thousands of disabled workers. However, just as these countries need entrepreneurs, they also need social entrepreneurs.
If we are to build successful market economies and inclusive societies in central Europe the social economies of these countries must be supported. I can see no better means of doing this than through the building of partnerships between the social economy organisations of east and west.
I hope that in the near future we will see a social economy conference organised and hosted in one of the candidate countries.
The participative and innovative approach of social economy enterprises can also provide a valuable contribution to achieving our aims in building an inclusive information society. 
The most frequently quoted barrier to internet use across all socio-economic groups is unavailable or unaffordable technology. The public sector has gone some way to providing Public Internet Access Points. The private sector has established many internet cafés. As in so many areas of economic life, however, provision by the public and investor-driven sectors leaves gaps, which must be filled if we are going to achieve universal access. 
I can see a strong role for social economy enterprises in providing access to particular user groups that might otherwise suffer from what we call “e-exclusion”.
The policy areas I have just mentioned corporate social responsibility, employment, enlargement and the information society illustrate the wide area of issues on which the social economy has an impact. What unites the social economy in all of these areas is its entrepreneurial, or social entrepreneurial approach.
Commission services and there especially the Directorate General Enterprise is committed to developing entrepreneurship in all of its forms. Therefore it is our job to act as your interlocutor and to make sure that the services of the Commission that are responsible for these policy areas understand your needs and your concerns. 
So what are we doing to ensure that we understand the needs of co-operative, mutual and associative enterprises?
Good policy making and good regulation must be based on a sound understanding of the needs of social entrepreneurs if we are to provide a suitable environment for the development of the social economy. The more we understand about the social economy, the more successful we will be in providing a regulatory environment for its development. 
This year, with the drafting of a paper on “Co-operatives in Enterprise Europe”, we have already taken a big step in improving our knowledge and understanding of the co-operative sector. 
The paper provides an analysis the advantages and disadvantages inherent in the co-operative form of enterprise. It also considers the potential contribution of co-operatives to European policies and what the Commission and the Member States can do optimise these contributions. 
The paper makes it very clear that co-operatives have an important place in an economy. They are enterprises that are capable of surviving and succeeding in a competitive environment without special advantages. Co-operatives nevertheless need a regulatory environment that takes account of their specific characteristics.
We want to be absolutely sure that the paper reflects the real concerns and priorities of the co-operative sectors. I am therefore very pleased to announce to you today that between the end of this month and February the Commission will use this paper as the basis of a full consultation exercise. It will be available soon on the DG Enterprise website and I urge you to react to it. 
We will organise a hearing in February 2002 with experts from the co-operative sector to ensure that when the paper is published (perhaps in the form of a Commission Communication(1)) it forms a sound basis for our future actions.
2002 will be an important year for us. 
The Belgian Presidency has made good progress this year in trying to achieve agreement between the Member States on the draft text of the European Co-operative Statute. We will continue to work with the Spanish Presidency to make sure that this statute is a practical tool for the transnational activities of co-operatives. A tool that respects their specific characteristics and enables them to compete on a level playing field with investor-driven companies.
As soon as the Co-operative Statute is adopted, we must also be ready to make sure that the other Commission proposals, for a European Association and a European Mutual, follow on quickly.
As I have said, next year will see the publication of the paper on “Co-operatives in Enterprise Europe”. We do not intend to leave this document in a filing cabinet. We will follow up its recommendations in close contact with the officials of the Member States that have a responsibility for the regulation and development of the co-operative sector.
In 2002 we will also start work on a paper on mutuals. Indeed earlier this week we organised a first meeting with experts from the sector to hear directly their own priorities and concerns. This is an important, but complicated, sector. It is also a sector that is facing many challenges.
We will continue, of course, to deepen our own understanding of the co-operative, mutual and associative sectors through our own statistical analyses, and through our regular contacts with the representative organisations of the sectors. We must also make sure that this understanding is passed on to all areas of the Commission services whose policies and programmes have an impact on the social economy.
Ladies and gentlemen, social entrepreneurs,
This conference is not a one-off. It is part of a longer process of establishing the social economy on the European agenda and of building understanding between the social economy and national and European institutions. 
At the 7th European conference of the Social Economy in Gävle, in June of this year, the organisations present made a series of constructive resolutions directed at the Commission. I can assure you that they were read attentively and indeed we have made much progress in 6 months on the issues raised. Similarly the resolutions of this conference will provide an important reference for the Commission services, helping us to understand your concerns.
A real momentum is developing, which is bringing the social economy into the mainstream of policy making. It will continue with the 8th Conference of the Social Economy in Salamanca in May of next year. I look forward to working together with you in the next 6 months to make the Salamanca conference as successful as this one has been.
Thank you.
Erkki LIIKANEN Member of the European Commission responsible for Enterprise and the Information Society 
“e-Learning in the Knowledge Society” 
eLearning Summit La Hulpe, 10 May 2001
Ladies and Gentlemen, 
Europe is undergoing an important transformation. Knowledge and information are more and more becoming the foundation of economic and social relationships. At the core of this transformation is the rapid growth of Information and Communication Technologies. 
Creating, sharing and using information and knowledge are key factors of economic growth and essential for our competitiveness. This driving force of the information society can ensure better quality of life and work, sustainable employment with a sufficient number of competent ICT specialists, access costs, and digital literacy for all to avoid social exclusion. 
In the knowledge society, the life cycle of knowledge and skills becomes shorter and shorter. This is why we have to invest in human capital and learning technologies to shape our own future. 
It is with these challenges in mind that, in March 2000, the EU Summit in Lisbon set a new frontier for Europe: to become, in a decade, the world’s most competitive and dynamic knowledge-based economy. To reach this goal, EU leaders asked the Commission to devise a comprehensive strategy. The eEurope 2002 Action Plan is the Commission’s answer with the objectives to accelerate the development of the knowledge society and to ensure its potential is available to everybody. 
eEurope is addressing the challenges of the digital age through three major sets of actions: 

the first aims at developing a “cheaper, faster and secure Internet”. In the last months, we have seen an encouraging growth in the level of Internet penetration in European homes. In addition, access costs are decreasing and high-speed access, notably DSL, is rolled out fast. These trends have to be amplified by the completion of the EU telecoms liberalisation process; 

the second set of actions relates to investment in people and skills. The aim is to ensure that every citizen is equipped with the skills needed to live and work actively and naturally in the knowledge society.. Progress has been made in connecting schools to the Internet and actions have been launched to develop e-learning technologies and applications to support effective and efficient learning needs of the individual workers, students and citizens. 

the third set of actions regroups measures to stimulate the use of the Internet. Confidence in e-commerce is rising as the EU completes the Internal Market for e-commerce. We must also further encourage the use of the Internet in areas of public interest besides e-learning in areas like e-government, e-health and e-transport. We must also stimulate the production of European Web content. 
eEurope recognises that in the knowledge society, there is a serious risk of aggravating social inequalities or creating new ones. Achieving inclusiveness is therefore a top priority: in fact, it is more than a social objective. It will also be a major competitive asset. 
Achieving access for all calls for action in several areas: 

preventing the digital gap to materialise or widen for new generations. The school must provide European youth with the essential digital skills they need to live, work and to be responsible citizens in the digital age; 

mending the ICT skills gap adapting higher educational systems and encouraging more young people to embrace scientific and technological carriers. Mrs Quintin will focus on this aspect in her presentation; 

ensuring the employability of people already on the job market, by allowing them to adapt their skills or acquire new ones; 

preventing the social gap and fighting digital exclusion. I am here thinking also about sick, elderly or disabled people. 
Fortunately, modern technologies themselves provide new opportunities to deal with all these challenges and help European citizens getting better integrated in the knowledge society. ICT technologies and learning technologies facilitate lifelong learning for all and preparing the workforce of tomorrow. But technologies are not enough: politicians and administrations have to take a lead in having them applied in the public sector. 
It is clear that the backbone of a knowledge society is based on telecoms and the internet. But this infrastructure can only contribute to the economic growth in a optimal way if citizens are in a position to fully use and exploit its potential. 
Without easy access and wide connectivity, the economic, social and cultural benefits of the knowledge society will not come true. 
Access costs continue to represent an important barrier, although there is a clear evidence that telecoms competition has resulted in lower prices, greater choice, and better quality of service.
Over last year the amount of EU homes connected to the Internet has increased by over a third. But compared to the US, the percentage of EU homes that have Internet access remains lower. A number of EU countries are ahead of the US, but on average the EU is approximately 18 months behind. But we are closing the gap. 
The percentage of schools equipped with computers and Internet connections is now high throughout Europe. According to preliminary findings of a Eurobarometer survey carried out in the first half of the year 2001, 94% of European schools are equipped with computers and 79% connected to the Internet. These figures concern only computers and Internet connections used for educational purposes. Regarding the technology used by schools to connect to the Internet, about two thirds use an ISDN line, while most others connect through a standard dial-up line. For the time being, high-speed access technologies such as ADSL remain marginal ways for schools to connect to the Internet. 
Ladies and Gentlemen, to conclude, I would say that despite the increasing world-wide competition, Europe is in an excellent position to reap the benefits of its past investments in human capital, in ICT infrastructures and in e-learning technologies. 
Giving access to learning and knowledge to all citizens – regardless of where they study, work or live – will surely help the transformation of Europe into a true knowledge society, giving individuals the opportunity to better and more meaningful learning, live and work. 
Our knowledge society will become a reality by strengthening investments in our people, our infrastructures, our content and services. 
I thank you for your attention.
Erkki LIIKANEN
Member of the European Commission responsible for Enterprise and the Information Society
Sustainable Development
European Parliament Brussels, 25 April 2001
My commitment to sustainable development leans on its original definition by the Brundtland Commission in its 1987 Report on ‘Our Common Future’: sustainable development stands for “[meeting] the needs of the present without compromising the ability of future generations to meet their own needs.
This implies a high quality of life: health, prosperity and social justice for those alive today, and for future generations.
Our impact on the environment is becoming such that it could endanger our ability to create wealth and justice in the future. But without economic development, society cannot ensure social justice. And without a prosperous and equitable society, the political will for action on the environment will dry up.
Thus a balance must be found. The three pillars of sustainable development cannot be untangled: economic development, social justice and a safe environment are, first of all, principles in their own right, but also dependent upon each other for their existence.
The first is that sustainability will not be easily achieved. It is too easy to talk about ‘win-win-win’ solutions. If these solutions exist, why have we not already found them? Really important decisions are always painful this is a fact of life.
We need to be honest about the painful choices that have to be made. Only then can we navigate the best path between the three pillars towards sustainability. 
I believe that the time has come for us to use more intellectual rigour within the Community decision-making process, and elsewhere. We must take our policy decisions on a sound, objective basis, in full knowledge of their implications for employment, the environment, and competitiveness.
We are working to identify a set of indicators to help us with this, but more particularly we need to develop a sustainability assessment mechanism for systematic use in our legislative work. We can draw lessons from our stakeholders in this respect. I am happy to note that many businesses already use such mechanisms in their product development cycles.
I have read with interest the various papers published this month under the collective title “Stakeholders’ Views”. I would like to pick up on one comment made by Mr Claude Fussler in his paper. He argues that the careful cost-benefit analysis of each policy measure can stifle innovative ideas. I tend to disagree.
Firstly, a proper assessment tool would provide a sound basis to filter out the bad ideas, not the good ones. A good idea cannot be harmed by an objective exploration of all its implications, as long as the mechanism to be used is sufficiently light-handed.
Of course, with good ideas, often the costs are concentrated in the short-term while the benefits can only be seen in the medium- to long-term. But that is what I mean when I talk about painful decisions that have to be made. While an assessment tool won’t take those decisions for us, it will help us to see the right way forward, and promote consistency in policy making.
Secondly, entrepreneurship and innovation will benefit from a consistent policy framework. Business must operate within a predictable regulatory environment if it is to flourish. New, innovative companies are needed to provide sustainable solutions to the problems facing us, but an inconsistent policy framework is an obstacle to the creation of such companies. The systematic use of a sustainability assessment mechanism by regulators can provide consistency, if used properly.
We do, however, have to be more creative in the way in which we regulate. Entrepreneurship and innovation can quickly be stifled by heavy-handed regulation. If it is possible to achieve environmental and social objectives more quickly and cost-effectively when businesses choose for themselves how to meet targets set by governments, without being micro-managed, then we should look positively at such solutions.
Market-based instruments, and other voluntary approaches, are a crucial tool to enhance sustainable development. The prices of goods and services should reflect their true cost to society: by creating a situation in which the stakeholders themselves have an over-riding financial interest in ensuring the success of policy goals, market-based instruments can be more effective than traditional regulation.
Climate change is a prime candidate for the use of market-based instruments. Using energy taxes, it is relatively straightforward to translate CO2 emissions into real costs, for example. I draw on my own experience as Finance Minister in the Finnish government when we first introduced an energy tax in 1989.
Recent developments in the United States make this a very topical issue. The Gothenburg Council puts our sustainable development strategy squarely in the limelight. Clearly, our strategy must deliver a credible European response to the US withdrawal from the Kyoto process.
I believe therefore that we should use the Gothenburg Council to adopt a strategy which points the way forward and sets an example to our international competitors. Sustainability is not an easy opt-out it implies the ability to take difficult decisions, but ones which will bring us the greatest benefits in the long term: economically, socially and environmentally.
Finally, having sounded a cautious note on the difficulty of policy choices that need to be made, let me turn nevertheless to the role which new information and communication technologies can play in breaking the link between growth and the degradation of our environment and society.
There are structural shifts going in our economy, with the immaterialisation of production and the growth of intangibles. These shifts offer huge potential for decoupling the link between energy and resource use on the one hand, and continued growth on the other. Let me list a few examples:

As e-business becomes more and more usual, this can lead to significant reductions in the use of infrastructure and attendant transport and energy costs. However, the question of logistics must be addressed. Cost savings from increased energy efficiency, for example, can be offset by increased parcel transport, as well as other social costs.
Cleaner technologies and improved products can offer great efficiency gains, doing the same job for less cost to society. This is particularly relevant in the context of climate change. New markets can be created for products which cost less to run and which have much less impact on the environment. The transport and buildings sectors are prime candidates.
With ICT technologies, ‘visible’ products can become ‘invisible’ services, for example digital photography replaces chemical film processing; paper instruction manuals become on-line guides; and so on. This is a prime example of ‘immaterialisation’ in practice.
The transport sector is one of the major offendors in terms of greenhouse gas emissions. Here, technology offers the hope of drastic improvements to the efficiency of transport infrastructure, for example, with the increased use of telematics. The technology will be with us soon, but we have to create the right policy framework if it is to find the right applications and be taken up by business.
I have looked at some of the implications of the search for balance which underpins the concept of sustainable development. Let me now draw some brief conclusions.
Growth allows us “to meet the needs of the present,” but it also provides us with the conditions under which political capital can be invested in making genuine efforts to promote social justice and protect our environment, so safeguarding “the ability of future generations to meet their own needs.”
Innovation and entrepreneurship are the building blocks of growth. They will be the means by which we can find sustainable solutions to many social and environmental problems.
We need to be honest and admit that, sometimes, choices will have to be made which put the protection of the environment ahead of competitiveness and entrepreneurship; but we should do so in an objective, intellectually rigorous way. Only by doing so can we be confident of maintaining the vital balance between the three pillars of sustainable development vital, because an imbalance damages not only one pillar, but all three.
HELSINGIN SANOMAT – International Edition – weeklySpeaks Savvoo and carry a big portfolio
By Annukka Oksanen, Brussels


Erkki Liikanen is one of “the few” – that is to say, one of the few who survived the purge of the Santer Commission and made it into Romano Prodi’s EU team. Liikanen held the budget portfolio in the outgoing Commission, and now he has landed a real whopper, heading the Enterprise and Information Society Directorates-General. The Finns have already made Liikanen into a Euro-hero, self-assured, good with languages – dammit, the man even speaks French! – and a walking advertisement for how far a lad from Savo Province can go if he puts his mind to it. What sort of job has he got for himself in Brussels, and what is Liikanen like?
Enterprise and information society… just the first half sounds impressive enough; smokestacks, pharmaceuticals factories, car assembly plants, biotechnology for the new millennium, and the like. But there’s more; peek over the factory walls and there’s crafts and small businesses, tourism, distributive trades. And that’s still only the half of it. Information society, or DG XIII as they call it, covers a whole multitude of topics from mobile and satellite communications and the Internet to multimedia tools and e-commerce. Probably the most important of Liikanen’s tasks will be to set the guidelines for Union industrial policy and safeguard the conditions for small and medium-sized businesses. If he can play his part in improving industrial conditions in Europe and defending the interests of European industry abroad, the continent will see economic growth, and perhaps also a shortening of the unemployment queues. In any event, judging by the contents of his portfolio, Erkki Liikanen is going to be a powerful figure in Romano Prodi’s new Commission. 
   So, what is this industrial policy all about? “Basically, the EU can create the framework within which European companies have the conditions to equip them for global competition”, says Liikanen. The man who some twenty years ago advocated the nationalization of the commercial banks in Finland is now a firm believer in free competition. Monopolies should be dismantled and all sectors deregulated. There are too many laws out there. The new Commissioner plans to look into how well small- and medium-sized companies cope with the jungle of internal market legislation. He fears they do not cope very well. 
   “And then we’ve also got to get education and training much more closely aligned with business life. We’ve got a place like Oulu (Oulu University is fast becoming recognized as a sort of “Silicon Valley of the North”)… and now I come to think of it, the decentralization of the Finnish university system, which got slagged terribly when they did it, has turned out to be a real master-stroke.” Liikanen is off and running. The talking-skills attributed to the people of Savo (as to the Irish) are not altogether one of those regional stereotypes that can be dismissed as neighbourly jealousy.
“A grasp of the essentials”
   It is hard to gauge the real influence of an EU Commissioner. The Commission are not the only ones stirring the legislative pot; they compete with member-states, interest groups, and even civil servants. Will Liikanen get a chance to explore all the folders in his apparently bottomless commissioner’s briefcase? “I’m supposed to have a grasp of the essentials”, is his line of approach. Here in Finland, the news of Liikanen’s appointment has generally met with approval. An industry representative commented that Liikanen’s views on industrial policy are “remarkably similar” to those of the country’s industrial federations. 
   When taking up office, a Commissioner has to commit himself to working independently and impartially, without feathering the national nest. Liikanen himself plays down fears that this will be difficult, but he has spent many many years at the top in Finnish life, and has close ties both with companies such as Nokia and with the current political elite. His old position, with responsibility for the budget, personnel & administration, and translation and in house computer services, was largely only of interest inside the Commission itself. Now, however, he is showered with hundreds of invitations to seminars, companies, and brainstorming sessions. He thinks his new battlefield will be one of the ones targeted most heavily by the lobbyists. 
   The Commissioner changes gear and moves on: he enthuses about innovation, and risk financing. From time to time he drops his voice and lets the listener catch up, as if to say “Yes, well, we both know all this, don’t we?” 
Liikanen’s opposite number at the ITA leaves his card
   Something of the weight of Liikanen’s portfolio can be gathered by the fact that on the day that the new Commission was sworn in, the US Under Secretary of Commerce for International Trade David Aaron tried to arrange a meeting with him. Aaron and a Japanese delegation both managed to have a chat with the new man, when Liikanen sportingly made time at 7 pm on a Friday. The United States EU Mission worked “very closely” with the previous holder of the industry chair, Martin Bangemann, so they reported, and things will doubtless continue in the same vein. The Finnish Commissioner will be able to take up the debate with the Americans on electronic commerce, where the differences between the two sides of the Atlantic are that the Americans believe self-regulation by companies is enough, while the EU has a tad more scepticism.
   The Americans don’t think that Liikanen is going to be such a stickler for the rules as Bangemann was. They have looked carefully into his background. Liikanen shrugs and thinks they’ve got it wrong: the conflict between regulation and the markets is a much more complex question. One U.S. diplomat has remarked that being Finnish is a great asset for Liikanen in this area. As a representative of a leading-edge country in the IT sector, he will be able to speak with a voice of experience. Liikanen nods at this: “Everybody takes the view that a Finn has a right to speak up about these things. On the other hand, it’s not too clever to keep pushing the model of just one small country.”
An “intellectually stimulating” field
   Liikanen is happy that his portfolio carries so many topics that are shaping the future. He finds it “intellectually stimulating”. But the high-flown futurological visions distill down into the settling of concrete details. Now, for instance, there is the question of how to provide EU-citizens with Internet access at minimal cost. “How do you liberalize the last mile – the copper wire from the closest exchange to the consumer? If you don’t have competition in there, then in a lot of countries the costs of getting online are going to stay prohibitive.”
   One of the most demanding challenges is a very topical one, that of clarifying the norms and controls that govern the foodstuffs branch. The EU is currently up to its armpits in discussions over foodstuffs safety standards, unhygienic foods, dioxin in meat and poultry, and the use of outfall wastes in animal fodder. The long-running dioxin scandal in Belgium prompted Belgian authorities to go out in the field and take measurements. They revealed that high dioxin levels were found in animals raised close to industrial plants, and not from animals who had eaten polluted fodder. Similar findings are expected from other countries. Liikanen and the other Commissioners who are responsible for the troubled foodstuffs sector are going to have plenty to chew over. 
   Erkki Liikanen was born in Mikkeli, the provincial capital of Savo, and took an M.Sc. in Political Science from the university of Helsinki. He recently celebrated his 49th birthday. This relative youth should not mislead one; Liikanen entered Parliament in Finland in 1972 at the tender age of 21, and remained an MP for 18 years. After a spell as Party Secretary for the Social Democrats and occupying the Finance Ministry seat from 1987-90, he was appointed Head of the Finnish Mission to the European Union for four years from 1990, and then when Finland gained entrance to the EU, he took up his first Commission post. So Liikanen is no spring chicken politically, and he has been out in the world and away from Finland for nine years. How do people feel about him? Has he changed?
   “Same as he always was”, comments one Finnish civil servant. “Competent at what he does”, is the assessment of an EU bureaucrat. “Arrogant, but he gets the job done”, says a Swedish commentator. “Publicity is important to him. He manipulates the media”, say several journalists. Hey, wait a second. Manipulates the media? Finns aren’t supposed to be good with their mouth like that. Liikanen is. Back in the 1980s, the stiff old-school Finnish politicians were often left gaping at his breezy gift for running negotiations. He still has it, but in Brussels he would sink rather more into the mass if it were not for his Commissioner’s stripes. There are a thousand and one razor-sharp brains running around the EU corridors. 
Patience is a virtue
   Finns have made Erkki Liikanen into some kind of Euro-hero; they love the way he can cope with foreigners on his own terms when the going gets rough. He’s got self-confidence by the spadeful. In the café he yells out a casual “Monsieur!” and waves his arms assertively where your normal garden variety of Finnish man would diffidently raise a hand. Politics is a tough school, and Brussels is even tougher; Liikanen says he has gradually gained in the patience that is needed to get past the ugly moments without quitting, and that helped him to decide to try for a second term in the Commission. Last spring’s crisis inside the Santer Commission and the pasting Liikanen received over his wife Assi’salleged Commission links was a particularly hard thing to swallow. When the investigations were over and done with, Liikanen was given a completely clean bill of health, and so was his wife. 
   The operation was a success, but the patient died – the Commission resigned anyway. Liikanen regards the events of the spring as one of the three worst crises of his career. He doesn’t go into the other two. “Sometimes you just have to accept there’s nothing you can do about it. If you go out and stand in front of an approaching avalanche and stick your hands up, you’ll get flattened. Just let it go, and let some more snow cover the ground.” 
“The face of everyone’s problems”
   In the nine years Liikanen has been in Brussels the EU has got into his blood. “Perhaps, but I couldn’t just have walked away in the middle. Still, I’ll come back to Finland sometime. I don’t want to go straight into retirement from here”, he says. “When the summer comes around, I go to the market in Mikkeli as if nothing’s happened, and I don’t start ranting about what I’ve done. You have to keep in mind what is important in other people’s worlds. You go round and round here with the sort of things that can make you easily lose a sense of perspective.”
   Besides, here in Finland Liikanen is looked upon pretty kindly these days. It wasn’t always like that. As a local super-heavyweight in the Ministry of Finance, he sometimes found the going tough. “I was the face you put to everyone’s problems.” Liikanen enjoys the fact that after nine years, even with a high-profile EU job, not everyone recognizes him in Finland any more. He’s even had young hotel receptionists ask him for identification. Then again, he clearly relishes going out to Helsinki’s street-cafés and mixing it with the people. A singularly extrovert Finn, really. 
   Liikanen won’t admit to his already planning his next career-move. “I probably have difficulty staying in one place. I’ve been involved in so much already that I don’t really have burning ambitions to do anything bigger. Let’s just see what turns up.” The stylish-looking man sitting at the corner table in the café sounds almost, well, statesmanlike. Has Liikanen changed? And then the familiar Savo grin blows off the well-groomed dignity. All the same, could it be that those eyes used to sparkle and laugh a bit more genuinely and carelessly than they do now? 
Helsingin Sanomat / First published in print 26.9.1999
EUROPEAN FOOD 2000EUROPEAN FOOD 2000 Helsinki
23-24 September 1999
Address by Mr Erkki Liikanen, Member of the European Commission
Ladies and Gentlemen:
It is a pleasure to be here today and to address you at the end of the European Food 2000 Seminar.
As it was pointed out by several speakers, this is a timely Conference. Unfortunately, the European Union once again experienced a major food scare earlier this year – as if we needed that at the very moment when we were to consider what changes we should bring to our food legislation and what directions we should give to our food policy in the next millennium.
Last week, in Strasbourg, the European Parliament gave its approval to the new European Commission which was then appointed by the governments of the Member States. Within the new Commission, I hold responsibility for Enterprise and the Information Society. 
The Enterprise part of the portfolio includes the responsibility for food legislation; obviously, this an issue on which I intend to work in close co-operation with my two Colleagues in charge of Health and Consumer protection, Mr David Byrne, and Agriculture and Fisheries, Mr Franz Fischler.
Previously, the responsibility for Industry on the one hand, and Small and Medium Enterprises had been split between two Commissioners, and indeed two Directorates General. Bringing the two together clearly reflects the need for a more comprehensive approach to business and competitiveness in the European Union.
The food and drink industry illustrates perhaps better than any other sector the merits of this comprehensive approach, aiming at the development of an integrated policy, geared to the development of enterprises both large and small, local and multinational, traditional and technology driven. 
This is the largest industrial sector of the EU, both in terms of employees (2.5 million) and of production value (over 500 billion Euro or 15% of the total output). It is made of more than 20.000 enterprises, from the smallest family company to the largest multinational, and with the entire range in between. The challenge, for all these companies, is identical : responding to consumer demand for safe and enjoyable foods at affordable prices, and regaining the confidence of consumers in an environment which gets more competitive by the day.
Our policy, therefore, shall be an integrated, comprehensive one :
we will modernise and streamline the EU food legislation, as this is needed to restore consumer confidence and to provide industry with a stable and predictable regulatory environment;
we will take steps to ensure the effective operation of the Single Market, as the best means of widening consumer choice and promoting open and fair competition;
we will strive for an easier uptake of innovation in this sector to allow our industry to compete globally and our consumers to reap the benefits of advances in technology;
we will promote international trade and take a lead role in the upcoming Millennium Round, as we should, considering that value added food are our fastest growing exports and are already worth more than 40 billion Euro a year.
Today, I will deal in particular with the first of the four objectives – the reform of food legislation, because it is the subject of this Seminar, but allow me to stress the importance of the interrelation between these four policy objectives and the need to pursue them together.
There is no contradiction between the objective of ensuring the safety of our food and the desire to reinforce the attractiveness of Europe as a location for investment – on the contrary. There is, nowadays, a large consensus, from all sides, including the food and drink industry, that what we need is appropriate regulation, from the farm to fork, and its effective implementation. 
Consumers are not calling for more regulations, but for a better, more coherent, more transparent regulation, and for stricter controls, and greater accountability. Industry is not – or no longer – calling for large-scale deregulation, or asking to be allowed to set its own standards; they want a streamlined, proportionate approach to food regulation along the whole food chain.
Europe paid, and is still paying, a high price for the food scares of the recent years. The BSE crisis, various outbreaks of food poisoning and the recent dioxin crisis have shaken the confidence of consumers and caused serious economic damages to the sectors concerned -– not to mention the tragic effects on those directly concerned. 
The follow-up to the April 1997 Green Paper on “The General Principles of Food Law in the European Union” is now eagerly awaited, and I will tell you what my intentions are in this respect.
The Commission has carefully considered the answers it received to “Green Paper on the General Principles of Food Law in the EU”. A summary of the comments received was published on the Internet in February 1998. 
In the meantime, we also had to deal with several crisis in the food sector, as I already mentioned. These crisis, and the public debate about food safety they generated, have brought their own lessons. We have also gained useful experience with the new structure for scientific advise that was put into place in 1997 as a response to the BSE crisis. Let me consider some of the lessons, and then I will outline my plans for the follow-up to the Green Paper.
I believe that, first and foremost, the BSE and Dioxin crisis have highlighted the need to ensure that the food supply chain is considered as a continuum from farm to fork. 
Our first task, therefore – and this is currently being undertaken – is to assess the changes required to Community legislation and to the decision-making process in order to ensure that foodstuffs at all stages of production and marketing are protected by clear and coherent rules, including:
basis hygiene practices on the farm; 
provisions relating to the traceability of foodstuffs; 
the withdrawal of potentially hazardous foods from the market; 
and improvements to the controls applied at all levels.
Amongst these measures, the priority is to ensure that appropriate measures and controls are in place to prevent the contamination of animal feed. 
Controls of animal feedingstuff factories should be enhanced with control officials who are able to take immediate action where a risk is identified. 
The second essential lesson of the recent crisis is the equal and crucial importance of “risk assessment”, “risk management” and “risk communication”. 
In the field of “risk assessment” we have learned that appropriate mechanisms and structures must be in place, both at national and at Community level, to provide accurate, robust and timely information to regulators, and that these mechanisms and structures must deal with two very different matters : the access to information on the one hand, and the capacity to analyse this information and to transform this analysis in educated judgements on the other hand. 
In the field of “risk management”, we have learned that where a food safety crisis has been identified and action is required, whether at Community level or at national level, the speed at which action is taken is essential. Accidents are not to be predicted and are not 100 % avoidable, but when they occur they have to be dealt with immediately. 
Some of the lessons learned in the field of “risk management” will be developed in a “Communication on the Precautionary principle” which is currently being prepared by the Services of the Commission. 
“Risk communication” is perhaps the most delicate part of the exercise: a fine balance has to be struck between being open and transparent on the one hand, and preventing undue alarm on the other hand. This is a challenge for regulators and for the industry. 
When the 1997 Green Paper was published, the Commission felt that it was necessary to take stock, after 35 years of intense legislative activity in the food sector, and to review what had been achieved and what remained to be done. 
With the Green Paper, the Commission launched an unprecedented public debate on the extent to which the EU food legislation meets the needs and expectations of consumers, producers and manufacturers and traders. 
The Green Paper identified six basic objectives for Community food law:
to ensure a high level of protection of public health and consumers; 
to ensure the free movement of goods within the internal market;
to have a body of legislation which is primarily based on scientific evidence and risk assessment, whilst ensuring that it also takes account of the legitimate expectations and concerns of consumers;
to ensure the competitiveness of industry;
to place primary responsibility for ensuring that food is safe on industry, producers and suppliers;
to ensure that the legislation is coherent, rational and user-friendly.
None of the numerous responses to the Green Paper have seriously contested these objectives. 
It has, however, been suggested by some that there were important omissions from this list, and that the objectives of the EU food law should also include: 
food quality, 
consumer concerns about the way food is produced,
environmental and animal welfare aspects, 
and the economic aspects of the Common Agricultural policies. 
I would agree that these are legitimate concerns and that they must be taken into account when deciding food policy issues. But does this mean that we should legislate on these matters? This was discussed at some length yesterday afternoon, in connection with nutritional quality, and we will obviously consider this matter very seriously before making our minds.
Most replies to the Green Paper welcomed the suggestion to lay down, in a new framework Directive, the principles and definitions to be used throughout the EU food legislation. It is generally accepted that such a framework Directive would increase the transparency, the coherence and the efficiency of EU food law. My Services have therefore started drafting this framework Directive and will soon be consulting interested parties on a first draft which the Commission should present to Parliament and Council in the first half of next year.
This framework Directive should introduce in Community law a general requirement that only safe, healthy food, fit for human consumption may be placed on the market or supplied to the consumer.
The framework Directive could also consolidate in the EU food law the principle of mutual recognition as it has been developed in the case-law of the European Court of Justice. Last June, th e Commission published a Communication to Council and Parliament on Mutual recognition in the context of the Single Market; this Communication identified the food sector as one of the sectors in which obstacles to the free movement of goods are most often reported by economic operators. 
There is still too much fragmentation and insufficient co-ordination between the Member States in developing and implementing food standards. A properly functioning Single Market is in the interest of industry and consumers alike, and this is one of my priorities for the next years.
In the upcoming Communication, we will consider to what extent the provisions relating to labelling should be simplified and completed. 
Earlier this year, the Commission presented to Council and Parliament a proposal to codify the Food Labelling Directive and its subsequent modifications in a single text, which can be legally relied upon. More work is however needed in this important area.
Consumers should be provided with essential and accurate information so that they can make informed choices. Binding labelling rules must, therefore, ensure that the consumer has the meaningful information on the product that determines his choice. Operators should be free to provide more information on the label, provided this information is correct and not misleading.
This review of the labelling provisions should cover a broad range of issues – including health claims and nutritional labelling – and should, ideally, remove the need for frequent changes in the legal requirements, in order to enhance legal security.
We will pursue our effort to simplify and streamline the EU food legislation by proposing an integrated approach to food hygiene. Hygiene is a major condition for safe food and there is no room to lower the safety standards, but our legislative framework is too cumbersome. At present, thirteen product-specific hygiene Directives cover products of animal origin, from the production to the point of distribution, while one horizontal hygiene Directive covers all other products. With a view to tidying up this situation, the Commission is preparing a single Food Hygiene Regulation, based on a recast and merging of these separate provisions. This single Regulation will ensure a high level of food safety from farm to fork.
This must be accompanied by better enforcement of EU legislation in the future. Standard procedures and a common education at Community level of the control authorities could be the means to achieve this objective. Better enforcement could be ensured through a greater consistency of enforcement practices. 
We should also increase the transparency of enforcement procedures : more information from national and Community control bodies should be made publicly available.
The Communication will also announce a number of new legislative initiatives. We will notably propose new legislation to cover food supplements containing vitamins and minerals on the one hand, and fortified foods on the other hand.
We will also update and complete the legislation governing food additives and contaminants, and we will consider extending this legislation to processing aids, in particular enzymes. But our main priority in this field will be to streamline the decision-making process.
Currently, the authorisation of a new additive requires the submission of a detailed file for evaluation by the Scientific Committee for Food. Only after successful completion of this evaluation, which may take up to two years, can the legislative process be initiated. This follows the co-decision procedure, which, in turn, seldom takes less than two years. This is a very long procedure compared to that which applies to the approval of additives in other parts of the world. 
In this matter, like in others, a clearer distinction must be made between general legislation, establishing criteria and requirements, and implementing powers that can be delegated to the Commission. The committee procedures for the exercise of these delegated powers provide for the involvement of the Member States, and full transparency of the procedure can go a long way to meet the concerns of the European Parliament and consumers.
The practice of other countries also points to effective approaches. In the USA, approval of new additives is administrative and does not require Congress to regulate. Australia and Canada have similar mechanisms. In all these cases, there seems to be a high level of public confidence in the systems for food legislation and control. 
Such a mechanism is not foreign to the European Union. In the pharmaceutical sector, which is also in my competence as Commissioner for Enterprise, the European Agency for the Evaluation of Medicinal Products (EMEA) is primarily responsible for the scientific evaluation of applications for a European marketing authorisation, for medicinal products. It delivers scientific opinions to the Commission, which then reaches a decision, after consulting the Member States through the usual comitology procedure.
Over the coming months one must consider whether a similar system should be developed in the food sector. Why is it that we have so many different decision-making procedures for dealing with food safety issues, one slower and more cumbersome than the other? 
It will be one of the priorities of the Prodi Commission to improve the EU machinery for handling food safety issues. If we want to regain consumer confidence and encourage innovation, we need straightforward and responsive decision-making procedures based on a robust system for obtaining scientific advice. 
The restructuring of the Commission’s services, in the wake of the BSE crisis, has increased confidence that the scientific advice is independent from the proponents of legislation. A weakness which was not eliminated is the limitation in the resources available to the scientific committees, which often makes it difficult for them to provide timely advice, and this can in turn delay legislation or decision. This is one of the reasons why we must seriously consider the Agency model, which – as the EMEA (European Medicines Evaluation Agency) example demonstrates – allows appropriate budgeting, full transparency and clear accountability. 
As you realise, Ladies and Gentlemen, our thinking is more advanced on some of these matters than on others, and this will be reflected in the upcoming Communication. The Communication will not be the final word, on any of these matters. There will be further opportunities, for all interested parties, to comment and to propose alternative solutions or even to come with fresh proposals.
The modernization of the EU food law is a challenge and a task for all of us but – and this is a clear message from this Conference – a this juncture, it is for the European Commission to point to the way forward and to declare its intention. This is the purpose of the Communication which I have asked the newly established DG for Enterprise to bring forward as a matter of priority, and which I will propose to the Commission in close co-operation with my colleagues, Mr David Byrne and Mr Franz Fischler.
There are several other important issues, in the food sector, which will need our ongoing attention over the next years: the Enlargement of the European Union, the next WTO round of trade negotiations and the long-awaited accession of the Community to the Codex Alimentarius are just the most important ones. 
But for these issues, there will be other opportunities.

Lähteet: EU-komissaari Erkki Liikasen kotisivut

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.