(äidin puolelta Liikanen) (Kemijärvi)
Vuoden 1998 Liikasen Hannes Savolaisen poika Tapani Savolainen muistelee.
Isoäitini, mummini, isäni äiti oli Liikanen. Hän vaikutti minun elämääni 18 vuoden ajan. Toisaalta isäni Hannes on vahvasti Liikanen ja kun näitä kahta henkilöä tarkastelen, luulen tietäväni mikä on parasta liikaslaisuudessa. Mummini Milka Amalia Kummunpää (ent. Savolainen, o.s. Liikanen) oli nuorena neitosena tullut Sovakylästä piiaksi leskeksi jääneen Juho Oskari Matinpoika Savolaisen (ent. Liimatainen) torppaan Kuolajärven pitäjän Vuosnajärven kylään. Tuohon kahdeksan savun kylään erämaajärven rannalle, josta lähimpään puotiin oli matkaa 25 kilometriä.
Milka jäi leskeksi jo vuonna 1936 ja kolme vuotta myöhemmin lähti kolmen poikansa kanssa evakkoon, pois alta suuren ja mahtavan pyrkimysten. Evakkoreissun jälkeen Hannes, Eero ja Taavi asettuivat äitinsä kanssa Kemijärven Isokylälle. Milka Amalia oli sydämen ihminen alusta loppuun saakka. Omista raskaista ja vaikeistakin kokemuksista huolimatta hänen sydämensä sykki aina lähimmäiselle.
Kun muistelin sitä mökkiä, jossa hän asui, sain siihen arvioituna 15 m, joka käsitti- ja makuuhuone-olohuonekokonaisuuden. Mutta edelleen, vuosien jälkeenkin minulla on selkeä muistikuva siitä, miltä tuo asumus näytti. Kaikessa pienuudessaan näkymä oli kaunis. Sen yhdistelmähuoneen vapaa lattia-ala jäi vajaaseen neliöön, mutta siinä huoneessa oli kodikasta. Paikat olivat siististi kohdallaan, kokonaisuus tasapainossa ja näin jälkeenpäin arvioiden ja asioita laajemmin peilaten, tuo pikkutarkka kokonaisuus liittyy liikaslaiseen asioiden hoitotapaan. Kun ajattelen isääni ovat nämä piirteet hyvin korostuneina myös hänessä. Esimerkin vuoksi voin mainita hänen uskollisuutensa; seurakunnan rukoushuoneen pihamaa on aina ollut isäni huolenpidon kohde. Keskellä kesääkin, jolloin lehti oli tiukassa puussa, kävi isäni lauantai-iltaisisin haravoimassa pihamaan. Haravan jäljet hiekassa kielivät tulijalle, että hänen vuokseen on nähty vaivaa. Toinenkin piirre isästäni; joka sunnuntaiaamu hän katsasti, että penkkien päät salissa olivat linjassaan, verhot ikkunoissa kauniisti ja käytävämatolta erottuvat roskat ylöspoimittuina. Nyt kun isänikin alkaa myöntää ikänsä, näyttää siltä, ettei tälle huolenpidolle tule jatkajaa, ellei sitten joku Liikanen. Toinen vallitseva piirre näissä kahdessa hyvin tuntemassani on se, että lähiomaisten tarpeet menevät aina edelle omien. Näin se oli mummillani ja niin se on ollut isälläni. Ja kun taas ajattelen laajemmin sukua, nousee tämäkin piirre hyvin vallitsevaksi, Liikaset ovat kautta linjan laajasti lähimmäisensä huomioivia ja kanssakäymisessä sydämellisen avoimia.
Murjottavaa Liikasta ei liene vielä löydetty! Nämä julkisuuden Liikaset, Erkkejä molemmat, viestivät hyvin kirkkaasti siitä elämänmyönteisestä asenteesta. Lupsakkuus ja aurinkoisuus ovat ne heti aistittavat piirteet ja väitän tämän olevan yksi liikaslaisuuden tunnusmerkki.
Liikanen on ihminen, jonka lähellä on aina tilaa. Liikanen ei koskaan täytä koko tilaa, vaan hänen vierelleen ja seuraansa pääsee vaatimattominkin. Olipa Liikanen äänekkäämpi tai hiljaisempi, huomioi hän aina muut läsnäolijat ja jokaisen erikseen. Liikanen on kautta linjan hieno ihminen. Ei siinä merkiyksessä, että kulkisi nenä pystyssä, vaan sellaisia arkipäivän asioita vaalivia ja arvostavia, seikkoja, joita voidaan silmin havaita. Toiset hienon ihmisen piirteet liittyvät siihen, miten Liikanen huomioi lähimmäisensä aina valoisalla vilpittömällä jiinnostuksella. Liikanen ei vaivojansa valittele, hän tietää, että kuulijalla saattaa pienemmät vaivat aiheuttaa suuremman kuorman kuin omansa. Tyypillinen Liikanen ei katsele saappaidensa kärkeä, lillukanvarsiin kompastumista varoen vaan hän katsoo jo huomiseen. Tällä päivällä on nämä murheet, huomenna on taas uusi päivä. Isäni jos kuka viljelee tätä uuden päivän suloista mahdollisuutta.
Tervehtiessään lastenlapsiaan aamuisin, on hänen lausahduksensa syöpynyt pienempienkin mieliin:” Huomenta pojat, taas on herätty uuteen päivään!” Sukurakkaus on yksi mainitsemisen arvoinen piirre siinä sukuhaarassa, jota isäni edustaa. Minunkin muistikuvissani on aktiivisen kanssakäymisen muistot jo varhaiselta 60-luvulta. Merkittävää onkin, että nuoremmat polvet ovat uskollisesti vaalineet suvun yhteyttä edelleenkin. Ja selkeä yhteenkuuluvuuden tunne sävyttää kanssakäymistä ja yhteyksiä voimakkaasti. Tämä on todellinen arvo tänään, kun suppeammatkin kanssakäymiset tahtovat tuhoutua jonninjoutaviin skismoihin. Liikaslaisuuden vaaliminen näinkin monihaaraisena sukuna kuin se nyt tunnetaan, kertoo juuri Liikasten laajakatseisuudesta ja kyvystä vaalia asioita yhteiseksi iloksi leveällä rintamalla ilman riitasointuja. On ylevää olla istukas hyvämaineisesta emäpuusta.