Äitimme Anna Maria o.s. Hämäläinen (s. 27.12.1902 Impilahti, k. 26.7.1974 Helsinki) synnytti kaksoissisareni Helenan ja minut tammikuun 15. päivänä 1938 Helsingissä. Synnyimme aviottomina. Äitimme sanoi aina kaikille ihmisille ylpeänä, että hän on neiti-äiti. Isämme, Eino Herman Liikanen (s. 31.10.1907 Helsinki, k. 11.11.1980 Helsinki) tunnusti meidät lapsikseen 1.6.1949 (kirkonkirjojen mukaan). Äitimme ja isämme vihittiin 9.2.1951. Äitimme oli ammatiltaan yksityisyrittäjä ja liikkeenharjoittaja ja isämme taas valtion palveluksessa oleva konttorinhoitaja.
Lapsuus
Koska aivan vauvana äidillä ei ollut mahdollisuutta, ottaa meitä suojiinsa, meidät sijoitettiin vähäksi aikaa, tammikuusta helmikuuhun 1938 Sofianlehdon lastenkotiin. Sitten meitä tulikin hoitamaan kaksosiin erikoistunut lastenhoitaja Lilja Summa, o.s. Mustonen. Liljasta tuli myös läheinen kummitätini. Hän ei antanut kenenkään koskea meihin. Hän hoiti meitä kirjaimellisesti kuten arkkiatri Arvo Ylppö oli opettanut mm. syöttämällä meitä joka kolmas tunti. Lastenhoitajamme Lilja-täti kertoi, että kasteemme toimitettiin niin nopeasti, etteivät kummit ehtineet paikalle. Kastetodistukseen oli tiedusteltu lasten kieltä. äitimme oli sanonut lasten (Helenan ja Pirkon) kielen olevan kansainvälisen.
Kummit kirjoittivat Pirkolle ja Helenalle: Äsken alkoi ihmeellinen retki – Elämäksi jota nimitämme. Moni murheen, riemun, onnen hetki – verhottuna viel’ on edessänne. Koskematon viel’ on polun pinta pienten jalkojenne askelille – suljettuna pienen pieni rinta unten ihanille tuunelmille. Käsitysten kerran käytte sinne tielle kevätruskon kultaamalle kuten mekin, tietämättä, minne johtava on, rotkoon, kukkulalle. Kallis, ihmeellinen Elämä! Onnen toivotuksin pienille nauraville vuoden taipaleen taittajille.
– Hanna-täti ja Armas-setä
Varsinaisen lapsuutemme vietimme Helsingissä, Kaisaniemenkatu 7:ssä, missä äidillämme oli ompelimo nimeltä Ompelimo Kuosi. Hänellä oli alaisinaan useita, joskus jopa kymmenenkin ompelijaa. Äiti oli taitava leikkaaja ja kuosittelija. Hän hoiti myös itse kaikki asiakkaat, joita oli kaikista yhteiskuntaluokista: oli aivan tavallisia kotiäitejä, tehtaantyöläisiä, työttömiä, virkanaisia, opettajia, lääkäreitä, näyttelijöitä, kuvanveistäjiä, taiteilijoita, kirjailijoita, politiikkoja ja jopa presidentin rouviakin. Äidin asiakkaat tulivat meille lapsillekin tutuiksi. Sodan aikana saimme asiakkailta mm. makeisia, joita ei kaupasta vielä silloin ollut saatavilla, ja maalta tulleilta ruokaa: jauhoja, voita, lihaa…Meille riitti aina tilkkuja nukenvaatteiden ompelemiseen.
Kotimme vuosina 1938-1951, Kaisaniemenkatu 7, 3. krs. 301-304.
Kaisaniemenkatu 7 oli liiketalo – talon seinään oli kirjoitettu liikepalatsi. Ylimmät kerrokset olivat Hotelli Metron käytössä ja silloin hotelliin oli pääsisäänkäynnin vieressä oma rappu ja hissi, jolla pääsi suoraan hotelliin. Katutasolla oli monia liikkeitä mm. paperikauppa, laukkukauppa ja Alko. Toisessa kerroksessa oli mm. ravintola Seiskari ja kampaamo. Minulle on kerrottu, että olin mennyt tähän kampaamoon kuva kädessä ja sanonut, että kampaajan pitää leikata tukkani samanlaiseksi kuin kuvan tytöllä oli hiukset. Kahden ensimmäisen kerroksen liikkeillä oli ikkunat kadulle. Toisessa, kolmannessa ja neljännessä kerroksessa oli liikehuoneistoja mm. tukkuliikkeitä.
Vaatteita ja mattoja tuuletettiin sisäpihalla, jonka keskellä oli lasinen valokupoli, jonka alla oli Ravintola Seiskarin tanssilattia. Pihan edessä oli tyhjä tontti, joka oli vuorostaan vastapäätä vasemmalla sijaitsevaa Metsätaloa.Kaisaniemenkadun puolelta taloa vastapäätä oli Pohjoimaisen Sähkön iso rakennus, jossa talonmiehen perheellä oli asunto.
Asuinhuoneistoja ei talossa varsinaisesti ollut paitsi talonmiehen asunto, joka oli neljännessä kerroksessa. . Sota-aikana ja sodan jälkeen oli pulaa asunnoista ja silloin taloon muutti joitakin perheitä. Me asuimme äidin vuokraamissa tiloissa, Ompelimo Kuosin tiloissa. Meitä vastapäätä asuivat Raskit – kävimme Raskien pikkupojan Ilmon luona kuntelemassa radiosta Markus-sedän lastentunteja. Naapuriin muutti talon kampaaja puolisoineen.
Talossa oli kolme kerrosta maan alla. Siellä olimme myös pommisuojassa pommituksien aikana. Kun talvisodan aikana pommitettiin ensimmäistä kertaa, emme menneet minnekään. Taloon osui palopommi. Toisen hälyytyksen tultua mummomme lähti kuin lähtikin suojaan: menimme ensimmäisestä kerroksesta luukusta josta heitettiin hiiliä talon lämmittämiseksi. Muistan että talon pommisuojaan tuli saksalaisia sotilaita, jotka humalapäisään lähtivät ajelemaan autolla pommisuojassa. Siviiliväestön piti tietenkin lähteä pakoon näitä kuorma-autoja. Näiden pommitusten jälkeen menimme aina Vuorikadun pommisuojaan. Se oli hyvin iso pommisuoja, jonka toinen pää oli jossain Suurkirkon luona. Sinne oli myös evakoitu Yliopistollinen sairaala. Kurkistelimme verhojen takaa leikkauksia ja kuinka sairaanhoitohenkilökunta hoiti haavoittuneita, joita jatkuvasti tuli rannasta. Laivoja oli pommitettu ja siviiliväestöäkin luokkaantui. Jotkut tulivat palavista laivoista alasti, koska eivät olleet ehtineet saada vaatteita päälleen. Pommisuojasta tullessamme luulimme, että maa oli jäässä, – mutta maa olikin täynnä ikkunalasia. Pommituksissa ikkunat menivät säpäliksi.
Perheemme muodostui viidestä ”naisesta”: äidistä, mummosta (äidin äidistä) ja hänen nuorimmasta tyttärestään Martasta ja meistä kaksostytöistä. Asuimme äidin työtiloissa (neljä huonetta, keittokomero, kylpyhuone). Mummomme ja Martta olivat Karjalan siirtolaisia. Ne ajat siellä Kaisaniemenkadulla olivat täynnä ihmisiä: paitsi Ompelimo Kuosin asiakkaita, myös karjalaisia sukulaisia, siirtolaisia, ystäviä, karjalaisten sukulaisten ystäviä.. Varhaislapsuuden kesät vietimme Lempäälässä Anna ja Matti Prykän maatilalla.Siellä meitä hoiti mummomme. Myöhemmin kesät kuluivat äidin omistamassa Hämeenkylän mökissä: Lepopirtissä. Keräsimme talveksi aina marjoja ja sieniä.
Luonamme kävi säännöllisesti lastenhuollontarkkailija – en kyllä ymmärtänyt miksi. Siitä vain syntyi tunne, ettei kaikki ole niin kuin pitää.
Muutimme Kaisanimenkatu 7:stä keväällä 1951 Mannerheimintie 89:ään, josta äitini oli ostanut asunnon.
En kokenut itseäni köyhäksi edes lapsena, vaikka en muista että minulla olisi koskaan ollut omaa rahaa. Sota-aikana ei kenelläkään muullakaan ollut ylimääräistä rahaa huvituksiin. En kuitenkaan koskaan kokenut, että minulta olisi puuttunut mitään. Joskus nimi- ja syntymäpäivinä Kaisaniemenkadulla jopa tanssittiin isossa huoneessa ja haitari soi. Sodan aikana ja sodan jälkeen ei ollut muita paikkoja, missä ihmiset saattoivat kokoontua. Se oli hauskaa. Aina oli paljon vieraita ja sukulaisissa -käyntejä – karjalaista vieraanvaraisuutta. Viimeiset tanssiaiset olivat Helenan ja minun 10-vuotissyntymäpäivänämme. Saimme valtavasti lahjoja. Isän tulon jälkeen ei haitari soinut enää kertaakaan.
Helsingin keskusta oli meille lapsille avoin ja tuttu paikka. Kävimme Snellmaninkadun lastentarhaa ja ulkoilimme Kaisaniemen puistossa. Elämämme rikastui runsaista sosiaalisista kontakteista erilaisten ihmisten kanssa myös lukuisista monipuolisista kokemuksista Ateneumin taidemuseossa, Suomen kansallisteatterin harjoituksissa, Richardinkadun kirjastossa, Stockmanin tavaratalossa ja tietysti Lindrooseilla, Vuorikadulla – heidän lapsillaan, kun oli ikioma lastenhuone. Oli paljon leikkitovereita ja heidän perheitään, joissa peilasin/opin tuntemaan, mitä tarkoitetaan perheellä ja kodilla. Vuokralautakunnan mukaan me viisi naista emme muodostaneet perhettä, koska ryhmästä puuttui mies. Siitä syystä emme saaneet sodan aikana ja sodan jälkeen uutta asuntoakaan.
Varhaisnuoruus
Mummomme kuoli ollessamme 10-vuotiaita v. 1948. Niihin aikoihin näin ensimmäisen kerran isäni ja hän alkoi vierailla luonamme säännöllisesti. äidin ja isän avioliiton solmimisen jälkeen muutimme Mannerheimintielle. Isä muutti asumaan kanssamme. Isällä oli niihin aikoihin suuria taloudellisia vaikeuksia ja hankalia alkoholiongelmia. Joskus keväällä v. 1951 äiti ja isä ilmoittivat meille: ”Sanokaa siellä koulussa, että teidän sukunimenne on muuttunut.” Yhdellä iskulla meistä tuli Helena ja Pirkko Liikanen. Perheeseemme ilmestyi myös samanaikaisesti kaksi veljeä ja yksi sisar isän aikaisemmasta avioliitosta. Välillä meillä oli kotona myös isän entinen anoppikin. Opimme tuntemaan myös isän vanhemmat – isoisämme Otto Hjalmar Liikasen ja isoäitimme Hilda Maria Liikasen, isän veljet ja sisaret perheineen. Kuitenkin elämämme muuttui täydellisesti. Esimerkiksi Mannerheimintien kodissamme ei enää käyty kylässä niin kuin Kaisaniemenkadulla. Perheen sosiaaliset kontaktit kaventuivat lähinnä isän toiseen perheeseen. Varhaislapsuuden kyläilyt sukulaisten luona jäivät kokonaan pois elämästämme.
Aikuistuminen ja ammattiin sitoutuminen
Isämme oli sitä mieltä, ettei tyttöjä kouluteta ”Menevät kuitenkin vain naimisiin!”. Äitimme oli eri mieltä: ”Kaikilla naisilla täytyy olla ammatti, jotta he voivat elättää itsensä ja lapsensa.” Mannerheimintien kodissa saimme kumpikin, Helena ja minä, oman laudanpalasen – ikiomaksi – työpöydäksemme, jolla teimme läksymme. Kävimme Helenan kanssa Helsingin suomalaista yksityislyseota, josta pääsimme ylioppilaaksi. Työt aloitimme 14 -vuotiaina. Heti ylioppilaaksi päästyäni lainasin kummitädiltäni rahaa matkalippuun Yhdysvaltoihin, jossa olin lähes puolitoista vuotta. Tein töitä ja kävin taidekoulua (kuvanveisto). Suomeen palattuani hain Taideteolliseen ammattikouluun (1958-1961) jaHelsingin yliopistoon, josta valmistuin vuonna 1964 filosofian kandidaatiksi (pääaineena soveltava psykologia ja toisena laudatur-arvosanana sosiologia). Opiskelun aikana olin koko ajan työssä. Asuin kotona vanhempieni luona Mannerheimintiellä.
Valmistuttuani filosofian maisteriksi lähdin Ruotsiin psykologiksi ja samalla suorittamaan ruotsalaista, ammatillista psykologin pätevyyttä. Sieltä sitten hyvin nopeasti palasin Suomeen, saatuani paikan kehityspsykologian assistenttina Jyväskylän yliopistossa vuonna 1965. Tästä alkoi ammatillinen ”urani” aivan kuin sattumalta. Minua kiinnosti tietää, mitä tarkoitetaan normaalilla kehityksellä. Aluksi tutkimukseni kohdistui normaalin kehityksen arviointimenetelmän kehittämiseen spontaanin leikin perusteella. Toimin myös runsaan vuoden vierailevana kokeellisen lapsipsykologian apulaisprofessorina Denverin yliopistossa, Coloradossa, Yhdysvalloissa 1969-1970, jolloin koulutuksellinen tasa-arvo nousi voimakkaasti pinnalle. Suomessakin alettiin puuhata esikoulua ja peruskoulu-uudistus käynnistyi toden teolla.
Kuva: Tutustumassa Head Start projektiin, Coloradossa USA:ssa v.1970
Kehityspsykologian väitöskirjassani (vuodelta 1975) tutkin kuusivuotiaiden lasten kehitystason ja opetuksen vastaavuuden yhteyttä luovuuden kehittymiseen. Ensimmäiset kymmenen vuotta työskentelin Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksella ja seuraavat kaksikymmentävuotta kasvatustieteiden tiedekunnassa opettajankoulutuslaitoksella alkuopetuksen apulaisprofessorina ja myöhemmin varhais- ja alkukasvatuksen professorina. Eläkkeelle jäin 1.9.1997 Jyväskylän yliopiston rakennuksista saamani ammattitaudin vuoksi.
Koko työelämäni Jyväskylässä oli vailla läheisiä ihmisiä, koska kaikki toimintani liittyi ainoastaan työhöni: yliopistoon, tutkimukseen, opetustyöhön ja asiantuntijatehtäviin. Olin koko ajan erittäin innostunut tutkimuksesta ja työstäni. Pitkäaikaisin sivutyö liittyi TV I:n tuottamaan Noppa-televisio-ohjelmasarjaan, jossa kymmenen vuoden aikana tuotettiin kaikkiaan noin 400 erilaista lasten TV-ohjelmajaksoa, joiden tavoitteena oli tasottaa allekouluikäisten lasten koulutuksellista eriarvoisuutta. Toimin sarjan käsikirjoitusten pedagogisena johtajana ja kirjoitin myös omia käsikirjoituksia. Noppa-ryhmä sai Opetusministeriön myöntämän tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1976.
Akateemisissa viranhakuprosesseissa tulevat asiantuntijat mukaan arvioimaan tieteellistä tuotantoa ja julkaisuja. Vuonna 1978 Jyväskylän yliopiston alkuopetuksen didaktiikan apulaisprofessorin viranhaussa julkaisutoimintaani on arvioitu mm. seuraavasti. Professori K.O. Kyöstiö (9.5.1978) kirjoittaa: ”Pirkko Liikasen tuotanto on viime kymmenvuotiskautena ollut laaja ja varhaiskasvatuksen ongelmiin keskittyvä. Hän on tutkimuksia ja ohjelmia tehdessään osoittanut pystyvänsä yhteistyöhön, jota laajojen projektiktien johtaminen edellyttääkin.” Professori Tapio Nummenmaan (23.4.1978) mukaan ”Pirkko Liikanen on tutkija, joka lasten asialla pyrkii systemaattisesti laadittuihin ohjelmiin, joiden tarkoituksena yleisesti olisi tukea lapsen kehitystä, ja erityisesti sillä tavalla että toiminta auttaisi niitä, joiden kohdalla kehittävien virikkeiden tarjonta on niukkaa. Vaivaa ei totisesti ole säästetty sen enempi ohjelmia laadittaessa kuin niiden perillemenoa tai vaikutuksia tutkittaessa. Työt ovat luotettavaa tekoa.” Professori Isto Ruoppila (29.4. 1978) kuvaa ”Pirkko Liikasta uranuurtajana tutkittaessa lasten televisiokatselua sekä siihen vaikuttavia tekijöitä samoin kuin niitä mahdollisuuksia, joita tällä tiedonvälityskanavalla on lisätä lasten oppimisvalmiuksia. Liikasen laatimat ohjelmat ovat esimerkki opetusmateriaalista, joka perustuu tutkimukselliseen kehittelytyöhön, jonka tulokset yltävät kansainvälisesti vertaillen hyvinkin korkealle tasolle. Samoin oppimateriaalin suunnittelijana ja kehittäjänä oppimispelien idea osoittaa Liikasen mielenkiinnon monipuolisesti kohdistuvan lasten kehityksen edistämiseen.”
Lähes kaksikymmetä vuotta myöhemmin professori Leena Syrjälä (31.1.1996) arvioi Suomen Akatemian rahoittamaa laajaa tutkimushanketta ”Suomalaisen kulttuurin käsikirjoitus & koulu ja kulttuuri -projektia” 1989-1993 mittavana kansainvälisyyskasvatuksen opetussuunnitelman kehittämisenä ja tutkimuksena, johon on osallistunut runsaasti opettajankoulutuksen opiskelijoita sekä heidän vanhempiaan ja isovanhempiaan, sekä myös ruotsalaisia että norjalaisia luokanopettajaksi opiskelevia nuoria. Uusista opintojaksoista on Liikasen kiinnostuksena erityisesti ensimmäiset aiheeseen johdattelevat kurssit, Global education -jakso sekä sadut kansainvälisyyskasvatuksen sisältönä Jyväskylän normaalikoulun ensimmäisillä luokilla yhdistettynä alkuopetuksen erikoistumisopintoihin.Tämän kansainvälisyyskasvatuksen tutkimushankkeen varsin onnistuneena lähtökohtana oli omiin juuriin ja suomalaiseen kulttuuriin tutustuminen sekä kulttuuri-identiteettin vahvistaminen.kulttuuri-identiteetin vahvistaminen. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä oli Eric Bernen transaktio-analyysi, josta on selvästi hyötyä sekä käytännön opetustyöhön että elämään yleensäkin..”
| Professori Syrjälä jatkaa ”laaja tutkimuskokonaisuus peruskoulun ensimmäisen luokan koulutulokkaasta peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaaksi” sisältää useita tutkimusraportteja. Niissä Liikanen tarkastelee koulutulokkaiden lähtötasoa myöhemmän koulumenestyksen ja identiteetin ennustajana. Tutkimuksen mukaan kouluvalmiuksiltaan hyvät koulutulokkaat erosivat kouluvalmiuksiltaan heikoista koulutulokkaista koulumenestyksessä kokoperuskoulun ajan. Myös minätunteissa esiintyi eroja yhdeksännellä luokalla. Pohdinnassa Liikanen toteaa oppilaiden erilaisen kehityksen olevan haaste sekä opettajankouluttajille että kouluille, joiden tulisi kehittää toimintaansa siten, että peruskoululain kolmas pykälä (PkL 1983) voisi toteutua eli opetusta voitaisiin antaa oppilaiden ikää ja edellytyksiä vastaavalla tasolla.” Professori Tapio Nummenmaan(22.10.1995) mukaan Liikasella oli jo varhain uranuurtajan asema ja osuus. ”Monissa tutkimuksissaan ja projekteissaan on jyväskyläläisen perinteen mukaan tehty työtä säästämättä aikaa taikka vaivaa. Sanon tämän koska julkisuudessa on viime päivinä esiintynyt professoritasolta annettuja lausuntoja siitä, miten ihminen yliopistosta vakinaisen viran saatuaan voikin lopettaa tutkimukset ja ryhtyä hallinnollisiin tai muihin tarjolla oleviin tehtäviin ja toimituksiin, ehkä suorastataan toimittamaan ns. tyhjää. Pirkko Liikasen julkaisutuotanto ja tieteelliset tutkimukset (35 monografiaa, 67 tieteellistä ja soveltavaa artikkelia, 42 yleisluontoista artikkelia, 34 graafista materiaalia ja 17 audiovisuaalista oppimateriaalia) osoittavat, että Liikasella ei tuotteliaisuus ole ehtynyt. Hän on erittäin ansioitunut tutkija”, joka on myös koko uransa ajan tehnyt yhteistyötä yliopiston ulkopuolisten organisaatioiden kanssa, mm. asiantuntijatehtävissä sekä kotimaassa että Suomen edustajana kansainvälisissä työryhmissä ja konferensseissa (professori Leena Syrjälä 31.11.1996). |
Eläkkeellä
Nyt eläkkeellä olen palannut Jyväskylästä Helsinkiin ja Espoon Viherlaaksoon. Asun nyt kaksoissisareni Helenan kanssa samassa talossa, tosin meillä on eri asunnot. Harrastan tai yritän harrastaa kuntoilua, sukututkimusta ja jonkin verran vielä entiseen työhöni liittynyttä TA:ta – ollen mukana n.s. suomalaisen EduTA Support Group’n toiminnassa – passiivisena tukijäsenenä! Kasvatuksellisen transaktioanalyysin tukiryhmä Suomessa r.y.organisoi pohjoismaisen konferenssin ”Emotionaalinen lukutaito ja johtajuus” syksyksyllä 2001 Valamon kansanopistoon Heinävedellä. Tervetuloa mukaan Liikasten sukuseura.
Elämäntyöstäni olen tehnyt ToolBookilla opintokokonaisuuden nimeltä Lapsen kehitys ja oppiminen. Tähän opetuskokonaisuuteen sisältyvät tutkimusteni kaikki tärkeimmät tulokset, joita voidaan soveltaa suoraan käytännön kasvatus- ja opetustyöhön. Yli kymmenen vuotta aktiivisesta elämästäni meni oman työn ohella Noppa-televisio-ohjelmien tuotantoon vuosina 1971-1980. Sinä aikana televisiota katsoneiden lasten elämään ja kehitykseen Noppa-ohjelmilla oli erittäin merkittävä vaikutus Suomessa.
Kuva vasemmalla: Pirkko Liikasen ensimäinen tankamaalaus ”Manjushri”
Fyysinen kunto ja terveys
Kun 1990-luvun alussa eräs eppulainen, pieni tyttö kysyi minulta, kuinka vanha olin, vastaisin, että olen yhtä vanha kuin hänen isoäitinsä. Tähän tyttö hämmästyneenä huudahti:”Ei, minun isoäitini on paljon nuorempi kuin sinä”. Olin siis jo silloin kymmenen vuotta sitten vanha! En koe itseäni vieläkään 63 -vuotiaana eläkeläisenä vanhaksi, vaan ajoittain jopa erittäin elinvoimaiseksi ja virkeäksi. Olen tosin usein fyysisesti varsin uupunut.
Syntyessäni painoin 1840 gr eli synnyin niin heikkona keskosena, että lääkärit eivät uskoneet minun jäävän henkiin. Äidille soitettiin jopa sairaalasta ja pyydettiin saada antaa hätäkaste, mutta äitini oli kieltäytynyt. Todennäköisyys jäädä eloon oli erittäin pieni. Aluksi elin lasikaapissa ja tämän jälkeen olin vauvaripulin takia pitkään Helsingin lastensairaalassa. Varhaislapsuuden, lapsuuden ja nuoruuden aikana olin usein sairas. Koulusta olin vuosittain poissa lähes pari kuukautta. Sain mm. tulirokon kolme kertaa, joka kerta olin Kulkutautisairaalassa eristyksessä. Monet Helsingin sairaaloista tulivat jo silloin tutuiksi, ja nyt aikuisiällä Jyväskylässä Keski-Suomen Keskussairaala ja Kinkomaan sairaala.
Tällä hetkellä eläkkeellä ollessani sairastan jo parikymmentä vuotta sitten alkanutta verenpainetautia ja aikuistyypin diabetestä, astmaa (asthma bronchiale professionale cum rhinitis), kilpirauhasen vajaatoimintaa (vasen kilpirauhanen poistettu) ja fibromyalgiaa. Elämäni aikana minulle on tehty useita leikkauksia. Vointini on kohtalainen, mikäli hoidan lääkitykseni tunnollisesti ja harrastan liikuntaa. Pyrin uimaan kerran viikossa.
Elämäni johtoajatus
” Jokaisella on oikeus elämään” on siivittänyt työtäni ja suunnannut tieteellisten tutkimusteni valintoja. Kulttuurien rikkauden ja viisauden tiedostaminen edellyttää aina kykyä muuttaa omia lapsuudessa opittuja ja kulttuurimme vahvistamia ennakkokäsityksiä, stereotypioita ja asenteita; kykyä sietää kulttuurien ja ihmisten erilaisuutta ja taitoa kunnioittaa ja antaa arvo paitsi eri kulttuurien ikivanhalle viisaudelle, myös jokaiselle elävälle olennolle..
Pirkko Liikanen edustaa Ristiinan Liikasten sukuhaaran 11. sukupolvea seuraavasti:
Ristiinan Liikasten sukuhaaran kantaisästä Pirkko Liikaseen
1. sukupolvi
Antti Liikanen, s. 08.08.1625 Ristiina (sp. oletus)
2. sukupolvi
Mikko Liikanen, s. 08.08.1650 Ristiina (sp oletus)
3. sukupolvi
Talollinen Anders (Antti) Liikanen s. 08.08.1675 Ristiina, k. 09.09.1740 Ristiina (3. sukupolvi)
5/5 lapsesta – 4. sukupolvi
Talollisen poika, torppari Jaakko (Jakob) Liikanen s. 10.10.1700 Ristiina, k. 10.10.1746, Brahenlinna, Linnamäki (4. sukupolvi)) 1. puoliso Susanna Särkkä 2. puoliso Kaisa Huusko
2/2 lapsesta – 5. sukupolvi
Haudankaivaja, torppari Juho (Johan) Liikanen s. 23.06.1736 Ristiina 1. puoliso: Anna o.s. Mahlberg, s. 29.12.1734 Ristiina, k. 14.05.1765 Ristiina 2. puoliso: Marketta (Margareta) o.s. Vitikainen s. 01.01.1742
8/8 kaikista lapsista, 5/5 toisesta avioliitosta – 6. sukupolvi
Haudankaivaja, torppari Kaappo (Gabriel ) Liikanen s. 1779 Ristiina, k. 02.09.1835 Ristiina (6. sukupolvi)) Puoliso Anna o.s. Laasonen s. 1782, k. 01.09.1859 Ristiina
1/4 lapsesta – 7. sukupolvi
Haudankaivaja Otto Vilhelm Liikanen s. 17.06.1801 Ristiina (7. sukupolvi)) Puoliso Leena o.s. Hänninen Kudontataidon opettajatar , s. 02.06.1800 Kangasniemi
4/6 lapsesta – 8. sukupolvi
Majatalonpitäjä Otto Liikanen, s. 08.10.1837 Hirvensalmi), k. 07.12.1917 Hirvensalmi (8. sukupolvi)) Puoliso: Konkordia Emilia Charlotta o.s. Begström, s. 11.11.1851 Helsingin pitäjä, k. 08.06.1931 Hirvensalmi
2/9 lapsesta – 9. sukupolvi
Arvopostinkantaja Otto Hjalmar Rafael Liikanen, s. 17.05.1875 Hirvensalmi, k. 12.03.1957 Helsinki (9. sukupolvi)Puoliso: Hilda Maria o.s. Penttinen, s. 27.10.1878 Rautalampi, k. 13.03.1954 Helsinki
5/7 lapsesta – 10. sukupolvi
Konttorinhoitaja Eino Herman Liikanen, s. 31.10.1907 Helsinki, k. 11.11.1980 Helsinki (10. sukupolvi), Puoliso: Anna Maria o.s. Hämäläinen, s. 27.12.1902 Impilahti, k. 26.07.1974 Helsinki
1/5 lapsesta – 11. sukupolvi
Professori Pirkko Liikanen s. 15.01.1938 Helsinki
Päivitetty 17.03.2004 (PL)